Joskus on hyvä lukea vanhempia kirjoja, joihin ei ole jostain syystä törmännyt aikaisemmin, kuten sain käsiini vasta nyt RV-Kirjat -kustantamon v. 1990 julkaiseman teoksen ”T.B. Barratt – helluntaiapostoli”.
Martin Skin kirjoittama 375-sivuinen elämäkertateos olikin todella mielenkiintoista luettavaa ainakin pääosin. Välillä oli tosin paljonkin tarkkoja norjalaisten nimitietoja, jotka eivät luonnollisestikaan sanoneet suomalaiselle lukijalle mitään.
Kyse on siis alun perin Britanniassa syntyneestä, mutta isänsä työn mukana Norjaan jo 4-vuotiaana muuttaneesta Thomas Barrattista (1862-1940), joka oli alun perin metodisti, mutta josta tuli lopulta Norjan, Skandinavian ja koko Euroopan helluntaiapostoli.
Barrattin elämän käännekohta tapahtui vuonna 1906, kun hän oli matkalla Yhdysvalloissa metodistien asioissa keräämässä rahaa kaupunkilähetyksen työhön. New Yorkissa ollessaan hän sai vaikutteita Los Angelesin Azusa-kadun huhtikuussa 1906 alkaneesta herätysliikkeestä, mikä johti lopulta siihen, että lokakuussa 1906 Barratt sai kokea suuresti kaipaamansa Pyhällä Hengellä täyttymisen eli henkikasteen, jonka merkkinä hän puhui vierailla kielillä.
Palattuaan Osloon 18. joulukuuta 1906 Barratt jakoi todistuksensa joulukirkossa, mistä Norjan helluntailiike sai alkunsa.
Metodistit kuitenkin hylkäsivät Barrattin helluntaikokemukset ja peruuttivat hänen pappisvirkansa, jonka jälkeen Barratt perusti Filadelfia-kirkon Osloon vuonna 1907.
Kun helluntaiherätys alkoi levitä Norjassa, metodistien lisäksi kaikki muutkin kirkot nousivat sitä vastaan, mutta siitä huolimatta uusi herätysliike jatkoi voimakasta kasvuaan.
Helluntaisanoma alkoi levitä myös moniin muihin maihin, koska Barratt teki ahkerasti matkoja Euroopan eri maissa sekä sen lisäksi myös Intiassa.
Barratt toi totuuden henkikasteesta myös Suomeen v. 1911, kun hän piti kokouksia Helsingissä Hanna Castrénin kotona.
Kirjassa tuli hyvin esille myös Barrattin mielipiteiden muuttuminen. Aluksi hän oli lapsikastettu metodisti, sitten henkikastettu metodisti, joka halusi ajaa allianssikristillisyyttä eli yhteiskristillisyyttä, mitä kuitenkaan kaikki eivät hyväksyneet.
Lopulta Barratt omaksui v. 1913 uskovien upotuskasteen, jonka jälkeen Ruotsin helluntaiherätyksen johtaja Lewi Pethrus kastoi hänet Tukholman Filadelfiassa v. 1913, mikä johti siihen, että Barratt alkoi korostaa henkikasteen lisäksi myös uskovien kastetta sekä itsenäisten paikallisseurakuntien mallia, mistä seurasi se, että Barratt alkoikin vastustaa ennen kannattamaansa allianssikristillisyyttä.
Monet kannattivat Barrattia, oli hän sitten mitä mieltä tahansa, koska hän oli erittäin ehjä, nöyrä ja vakuuttavan luontainen johtajapersoona, todella taitava puhuja ja kirjoittaja sekä lisäksi muusikko ja laulujen tekijä, joka kokosi laulukirjan Maran Ata (Herramme tulee).
Mutta Barrattilla oli myös paljon vastustajia sekä ulkopuolelta että herätyksen sisältä.
Juuri näiden loputtomien oppikiistojen ja järjestäytymistä koskevien erimielisyyksien lukeminen oli toisaalta kiintoisaa, mutta samalla myös aikamoisen uuvuttavaa, kun jouduin toteamaan, että tällaista tämä on ollut alusta eli Korinton seurakunnasta asti, jossa oli neljä puoluetta ja on aina vain edelleen, että uskovat riitelevät keskenään kaikesta mahdollisesta, sekä tärkeistä että nimenomaan myös vähemmän oleellisista asioista.
Toki tätä samaa kiistelyä on kaikkialla muuallakin, kuten politiikassa, järjestöissä ja jopa taloyhtiöissä eli kaikkialla missä on ihmisiä, mutta minua surettaa se, että sitä on ollut ja on jatkuvasti myös uskovien parissa.
Barratt kuoli 77-vuotiaana 29. tammikuuta 1940 Oslossa. Hänen hautajaisiinsa osallistui arviolta 20 000 surijaa, jotka täyttivät kadut. Saarnan piti hänen elinikäinen ystävänsä Lewi Pethrus. Hänet on haudattu Vår Frelsers Gravlundin hautausmaalle Norjan merkittävien henkilöiden joukkoon. Hänen graniittisessa hautakivessään on reliefi, jossa hän pitelee Raamattua, ja siihen on kaiverrettu teksti ”Norjan helluntaiseurakuntien ystävät pystyttivät”.
Suosittelen Barrattista kertovaa kirjaa kaikille ihmisille, mutta varsinkin helluntailaisille ja kirkkohistoriasta kiinnostuneille henkilöille.
Jouko Piho