Kaikki mitä kuulemme Ukrainasta, on mitä poliitikot ajattelevat, mitä Eurooppa ajattelee, mitä Washington ajattelee. Trump, Putin, Zelensky, Macron, Starmer, Stubb, Orpo, Valtonen, Häkkänen jne jne. Toimittajat ja somevaikuttajatkin kommentoivat. Kaikki puhuvat Ukrainasta, mutta melkein kukaan ei puhu tavallisista ukrainalaisista tai venäläisistä – äideistä, isistä, sisaruksista, isovanhemmista, lapsista. Perheistä, jotka elävät tässä sotkussa. Kukaan ei kysy rajoja, rahaa tai liittoutumia ajatellen, mitä sodan keskellä elävät ukrainalaiset tai venäläiset itse haluavat: Mitä haluatte tämän sodan olevan? Ja miten haluatte sen päättyvän?
Jos puhut ukrainalaisten ja venäläisten kanssa – ei eliitille, vaan tavallisille perheille – he ovat väsyneitä. Eivät heikkoja, eivät voitettuja, vain väsyneitä menettämään osia elämästään, kodistaan ja tulevaisuudestaan. Sota tuhoaa kaiken aineellisen ja aineettoman. Ihmisten, jotka elävät sodan keskellä, elämä tuhoutuu täysin, he menettävät usein kaiken paitsi ehkä rakkautensa maahan. Valtava määrä ihmisiä puhuu koko ajan kotiin palaamisesta – ei siksi, että se olisi turvallista tai fiksua, vaan koska se on heidän kotinsa. Muistot, juuret, ystävät. Kukaan ei kysy heiltä, mitä rauha heille tarkoittaa. He ovat menettäneet eniten, vuotaneet eniten, kantavat ja kestävät eniten.
Meille myös väitetään poliitikkojen ja valtiojohtajien suulla, miten Venäjä on riistävä ja ryöstävä roistovaltio, joka tuhoaa, tappaa, riistää, raiskaa kaikkialla, missä on ja toimii. Jos elämä venäläisten miehittämillä alueilla on niin sietämätöntä, miksi siellä ei ole laajaa vastarintaa? Miksi ei kapinoita tai sabotaasia, kuten muissa miehitetyissä maissa? En väitä tietäväni vastausta, mutta puuttuva vastarinta herättää perustellun kysymyksen: vastaako globaali narratiivi todellisuutta maassa? Emme tiedä, koska kukaan ei kysy asukkailta.
Euroopan johtajat toistelevat, miten ”meidän täytyy olla mukana”, EU-virkamiehet pelkäävät kasvojen menettämistä. Puhujat syyttävät Trumpia tai Putinia. Washington ja Eurooppa vaativat lisää rahaa, vaikka kaikki tietävät, että Ukraina oli syvästi korruptoitunut jo ennen sotaa. Mitä luulette tapahtuvan, kun koko talous muuttuu ulkomaiseksi avuksi? Kun eliitit kiistelevät ylpeydestä ja asemoinnista, tavalliset ihmiset perheineen jätetään edelleen huomiotta. He miettivät, näkevätkö kotinsa ikinä uudelleen. Rauha ei tule Brysselistä, Washingtonista tai Moskovasta – se tulee kuuntelemalla miljoonia ukrainalaisia ja venäläisiä, jotka elävät päätösten seurauksia.
Euroopan ja Suomen johtajat huutavat ja vaativat, että ’Seiso Ukrainan kanssa’, mutta eivät kuuntele yhtään tavallisia ukrainalaisia ja venäläisiä – ei miehitetyillä alueilla asuvia, ei rauhaa kaipaavia, ei kotiin haluavia. He vaan huutavat lisää voimaa ja rautaa. Lisää tuhoa ja tappamista.
Koska tavallisilta ihmisiltä vaaditaan seisomista hinnalla millä hyvänsä Ukrainan kanssa, niin miksi nämä valtiomiehiksi ja poliitikoiksi itseään kutsuvat ihmisyyden irvikuvat eivät itse seiso siellä, missä ihminen lakkaa olemasta ihminen ja missä ei ole miehiä ja sankareita vaan poikia, jotka pelkäävät kuolla? Miksi he eivät ole siellä, missä katsotaan vierustoveria ja tiedetään, että toinen on huomenna kuollut? Miksi nämä suuret johtajat eivät ole siellä, missä jokainen laukaus kantaa mukanaan äidin itkun?
He eivät itse mene rintamalle, koska heillä ei ole siihen mitään henkilökohtaista pakkoa.
Macronin, Starmerin, Scholzin, von der Leyenin, Stubbin, Orpon tai kenenkään muunkaan johtajan omat pojat eivät ole Bahmutissa, Kupianskissa tai Pokrovskissa. Heidän perheensä eivät saa hautauskutsuja. Siksi sota on heille abstrakti – se on geopolitiikkaa, arvokysymys, historiallinen missio, mutta ei henkilökohtainen uhraus.
Heillä on valtaa päättää muiden lasten puolesta. He voivat lähettää miljardeja euroja aseita, pakotteita ja koulutettuja ukrainalaisia rintamalle, mutta itse he istuvat turvallisissa pääkaupungeissa. Se on klassinen eliitin ja kansan kuilu: ”Me päätämme, te kuolette.”
Oikeasti he eivät ole mitään johtajia vaan pelkureita ja raukkoja, jotka pelkäävät kasvojensa menetystä enemmän kuin ukrainalaisten ja venäläisten kuolemia. Jos he nyt myöntäisivät, että sota on pattitilanne, haaskausta ja että pitäisi neuvotella, heidät leimattaisiin ”Putinin voiton antajiksi”. Se olisi poliittinen itsemurha. Siksi on helpompaa huutaa ”ei neuvotteluja ennen täydellistä voittoa!” – vaikka kaikki tietävät, että täydellistä voittoa ei ole tulossa.
He ovat lukkiutuneet omaan narratiiviinsa. He ovat toistaneet kolme vuotta, että ”Ukraina voittaa, Venäjä romahtaa, demokratia on vaakalaudalla”. Jos he nyt sanoisivat, että ”ehkä pitäisi jäädyttää rintama ja pelastaa satojatuhansia henkiä”, se tarkoittaisi myöntämistä, että he ovat valehdelleet itselleen ja kansalaisilleen.
Kukaan ei vaadi heitä henkilökohtaisesti vastuuseen. Kun ukrainalainen tai venäläinen äiti saa poikansa ruumiin palasen muovipussissa, kukaan ei soita Macronille, Scholzille, Trumpille, Putinille tai Stubbille: ”Miksi sinun poikasi ei ollut siellä?” Heitä ei koskaan haasteta tähän.
Huomaatteko miten ne, jotka huutavat kovimmin ”seiso Ukrainan kanssa!”, seisovat itse Pariisissa, Lontoossa, Brysselissä, Berliinissä, Washingtonissa tai Helsingissä?
Ja ne, jotka todella seisovat Avdiivkan liejuisilla pelloilla toverien silpoutuessa vieressä ja odottaen, koska kuolema osuu omalle kohdalle – heistä varmasti jokainen toivoo enää vain, että joku lopettaisi tämän hulluuden.
Kolumnisti Petri Rautio 24.11.2025
Kaikissa näissä sotaa tukevissa tai käyvissä maissa on demokraattisesti valittu hallitus. Demokratia on massiivista idiotismia, sanoi ranskalainen filosofi Voltaire jo 1700 luvulla. Artikkelissa on kuvattu hyvin, miten sota todellisuudessa toimii demokratiassa ja mitä aiheuttaa kansalaisille.
Eu taas todistaa täydellisen epäonnistumisensa yhdessä asiassa, rauhan tuomisen Euroopan alueelle. Eu-johtajien voidaan jopa katsoa olevan syyllisiä sotaan ja varsinkin sen jatkumiseen, siten myös aiheuttaneen lisää kärsimystä ja kuolemaa.
Usa, Venäjä ja jopa Ukraina ovat ilmoittaneet moneen kertaan halunsa diplomaattiseen rauhaan. Jokainen yritys on kaatunut euroopan johtajien vastustukseen ja heidän, täysin todellisuudesta irtautuneisiin vaatimuksiin.
Eu-poliitikot ja epädemokraattiset komissiot ja heidän valitsemat ”eu-pressat” ym. sota- ja riistohalukkaat henkilöt ovat tuhonneet vuosikymmeniä euroopan maita ja niiden kansalaisten elinoloja.
Soten piti tuoda paremman ja halvemman terveyden hoidon. No, ei tuonut. Toimipaikkoja ja päivystyksiä lakkautettiin, ambulanssit eivät ota kyytiin, taksit kuljettavat sairaita satoja kilometrejä, varsinkin öisin, tämä maksaa varmasti enemmän ja aiheuttaa henkstä ja fyysistä tuskaa, kuin yöpäivystykset paikkakunnilla.
Nämäkin käskyt ovat lopulta tulleet Eu:sta.
Eu demokratia on sitä, että muutama herra päättää jonkin asian agendan, kaikki erimieltä olevat ovat väärässä heidän mielestä ja heidän hyppysissään olevissa tiedotusvälineissä.
Ylekin uutisoi pelkkää Usan sisäpolitiikkaa tai sotaa. Kaikki kotimaan ongelmat lakaistaan maton alle. Matto alkaa olla jo kukkula, alkaa tavan tallaajan olla jo vaikea kävellä sen yli saati pyyhkiä jalkoja. Tarvittaisiin suursiivous, koko järjestelmään. Iso uusi puolue tai ry, joka alkaisi voimakkaasti ajamaan yhtä asiaa eli EU-eroa. Brititkin onnistuivat.
Ensin pitää päästä eroon keskitysleiristä nimeltä Eu, sitten voidaan taas alkaa väittelemään avoimin mielin ja puhein, rehellisesti, millaista sisä- ja ulkopolitiikkaa Suomen kansa haluaa.