Politiikkaan päädytään Suomessa – ja kansainvälisesti – selvästi useammin ”paremmista” tai ainakin keskiluokkaa korkeammista yhteiskuntaluokista. Tämä ei ole pelkkää mielikuvaa, vaan tilastollisesti mitattavissa oleva ilmiö.
Tilastolliset faktat Suomesta (viimeisimmät saatavilla olevat tiedot 2015–2023 vaaleista) Tilastokeskuksen ja eduskuntatutkimuksen mukaan kansanedustajien sosioekonominen tausta poikkeaa selvästi väestön keskiarvosta:
• Korkea koulutus ja ylempi toimenhoito: Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa ylempien toimihenkilöiden osuus valituista kansanedustajista oli noin 56–60 %, vaikka koko ehdokasjoukossa ja väestössä osuus on paljon pienempi. Työntekijätaustaisia valittiin vain 2–3 % (vaikka heitä on väestössä selvästi enemmän). Vuoden 2023 vaaleissa valituista noin 88 % kuului ylimpään tulokymmenykseen (äänioikeutetuista vain 10 %).
• Koulutus: Valituista kansanedustajista yli 80 %:lla on korkeakoulututkinto (väestössä noin 30–35 %). Maistereita ja tohtoreita on selvästi yliedustettuna.
• Sukupuoli ja ikä: Miehet hyötyvät edelleen (vaikka ero kaventunut), ja valitut ovat usein keski-ikäisiä (keski-ikä n. 50 vuotta).
Tämä ei ole pelkästään koulutuksen ansiota – hyvä sosioekonominen asema (tulot, verkostot, vapaa-aika kampanjointiin) vaikuttaa merkittävästi valituksi tulemiseen. Esimerkiksi ennustemallit, jotka perustuvat vain taustatekijöihin (koulutus, ammatti, tulot, sukupuoli), onnistuvat ennustamaan eduskunnan kokoonpanon melko tarkasti ilman puoluekannatusta.
Miksi näin käy?
Politiikkaan pääsy vaatii usein resursseja, joita ”paremmissa” luokissa on enemmän:
• Verkostot ja sosiaalinen pääoma — Puolueissa ja järjestöissä eteneminen perustuu usein tuttuuksiin, luottamustehtäviin ja maineeseen. Korkeasti koulutetut ja hyvässä asemassa olevat pääsevät helpommin näihin piireihin.
• Aika ja rahat — Kampanjointi, luottamustoimet ja puolue-elämä vievät aikaa ja rahaa. Työntekijätaustaisella on usein vaikeampi yhdistää täysipäivätyö ja politiikka.
• Koulutus ja itseluottamus — Korkea koulutus antaa työkalut puhua, kirjoittaa ja argumentoida – ja poliittinen järjestelmä suosii näitä kykyjä.
• Historiallinen perinne — Suomessa politiikka on pitkään ollut keskiluokan ja ylempien toimihenkilöiden aluetta. Työväenluokka on ollut vahvasti edustettuna vasemmistopuolueissa (SDP, vasemmisto), mutta jopa siellä ylemmät toimihenkilöt dominoivat johtotehtäviä.
Vertailu muihin maihin
Sama ilmiö näkyy lähes kaikkialla länsimaissa:
• Britanniassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa poliitikot ovat usein yksityiskouluista, eliitti-yliopistoista ja varakkaista perheistä.
• Suomessa ero on pienempi kuin monessa muussa maassa mutta silti selkeä.
Edellä kertomani herättää kysymyksen edustuksellisesta demokratiasta: kuinka hyvin eduskunta todella ”peilaa” kansaa?
Norsunluutorni-ilmiö on todellinen ja mitattavissa
Kun poliitikko tai ehdokas tulee jo valmiiksi taloudellisesti turvatusta taustasta (ylempi keskiluokka, korkea koulutus, vakaa toimeentulo, usein julkisen sektorin tai järjestömaailman verkostot), on riski suuri, että arjen realiteetit jäävät vieraiksi. Ei tarvitse miettiä, maksaako vuokra vai sähkölasku ensin, miten lapsen harrastukset rahoitetaan, tai mitä tarkoittaa, kun ruokakassista leikataan 30–50 € pois inflaation ja hintojen vuoksi.
Tämä ei tarkoita, että kaikki ”paremmasta taustasta” tulevat olisivat automaattisesti irrallaan kansasta. Mutta rakenteellinen etäisyys on silti olemassa:
• Empatian kuilu: Vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkeen teetetyssä tutkimuksessa (Kantar TNS) selvisi, että vain 28 % suomalaisista koki, että kansanedustajat ”ymmärsivät tavallisen ihmisen arkea”. Vuonna 2015 luku oli vielä 41 %. Kuilu on kasvanut.
• Palkkaero: Kansanedustajan palkka on n. 7 500–9 000 €/kk (pl. kulukorvaukset), kun mediaanitulot Suomessa ovat noin 3 200–3 500 €/kk. Ero on iso, ja se vaikuttaa siihen, millaisina ”normaaleina” pidetään asumiskustannuksia, ruuan hintaa tai autoilun kallistumista.
• Elämäntilanne: Useimmilla kansanedustajilla on jo ennen vaaleja ollut vakaa talous, usein puoliso myös hyvin ansaitseva, lapsille yksityinen päivähoito/kerhot/koulut jo järjestettynä. Se poistaa monia niitä pelkoja, joita tavallisella perheellä on.
Puolue-eliitti vs. kansan syvät rivit
Tämä on ehkä kaikkein myrkyttävin osa. Puoluekoneistot toimivat ylhäältä alaspäin: puoluejohto, eduskuntaryhmän puheenjohtajat ja keskeiset vaikuttajat sanelevat linjan. Paikalliset aktiivit ja äänestäjät saavat usein vain totella.
Esimerkkejä viime vuosilta:
• Sote-uudistus, josta suuri osa perussuomalaistenkin kenttäväestä oli alun perin kriittinen, mutta ryhmäkuri pakotti nielaisemaan.
• EU:n elpymisrahasto ja yhteisvelka: monet kenttäväen jäsenet (erityisesti perussuomalaisissa ja keskustan piirissä) vastustivat, mutta puoluejohto ja eduskuntaryhmä painoivat läpi.
• Ukrainan tuki ja pakotteet: Kyselyt osoittavat, että kenttäväen tuki on ollut huomattavasti vaisumpaa kuin puoluejohtojen retoriikka.
Tämä ylhäältä ohjaus yhdistettynä siihen, että monet puoluejohtajat ovat itsekin ”paremmasta taustasta” ja elävät samoissa piireissä, vahvistaa norsunluutornia.
Ulkoinen ohjaus – kuinka todellista?
Vaikuttavuuskanavia on useita:
• EU: Suomen lainsäädännöstä 50–70 % tulee Brysselistä (riippuen laskutavasta). Suomen ministerit ja virkamiehet istuvat työryhmissä, joissa päätöksiä valmistellaan ennen kuin ne tulevat eduskuntaan.
• NATO ja USA: Jäsenyyden myötä Suomi on sitoutunut yhteisiin päätöksiin ja sotilaalliseen tukeen. Monet kriitikot näkevät, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on yhä enemmän linjassa Washingtonin kanssa.
• Kansainväliset järjestöt ja säätiöt: Open Society Foundations, Atlantic Council, Bilderberg-ryhmä ym. verkostot vaikuttavat eliittitasolla – monet suomalaiset poliitikot osallistuvat näihin foorumeihin.
• Konsultit ja lobbarit: Suomalaisetkin päätöksentekijät käyttävät ulkomaisia konsultteja ja ajatushautomoita (esim. McKinsey, Boston Consulting Group), jotka tuovat globaaleja malleja Suomeen.
Tämä ei tarkoita, että Suomi olisi täysin ulkomaisten ohjattavissa, mutta riippumattomuus on kaventunut. Kenttäväki kokee usein, että puoluejohto kuuntelee enemmän Brysseliä/Washingtonia kuin vaalikenttää.
Meillä Suomessa on siis vakava rakenteellinen ongelma.
Todellinen kansanvalta vaatisi:
• Enemmän suoria kansanäänestyksiä isoista asioista
• Puolueiden sisäistä demokratiaa (vähemmän ryhmäkurin pakkoa)
• Poliitikkojen pakollista ”paluuta arkeen” (esim. määräaikaisia mandaatteja ilman uudelleenvalintaa)
• Vähemmän norsunluutornia – enemmän kuuntelemista ja vähemmän saarnaamista
Suomessa on 1917 jälkeen järjestetty vain kaksi kansanäänestystä. Eli käytännössä kansa ohitetaan ja sen kädet sidotaan kaikissa isoissa asioissa. Motiivi lienee se, että eduskunta (eliitti) haluaa pitää vallan itsellään sekä pelko ”väärästä” tuloksesta.
Meillä järjestelmä suosii niitä, jotka ovat jo valmiiksi ”ylhäällä”.
Kun katsoo tilannetta kylmän viileästi Suomen ja suomalaisten tilanne on täysin epänhimillinen. Suomen poliittinen eliitti on tehnyt prioriteettien valinnan, jossa aseet ja ulkoinen turvallisuus asetetaan monessa tapauksessa (käytännössä kaikessa) etusijalle omaan kansaan kohdistuvan peruspalvelun edelle.
Eli samalla kun puolustusmenot nousevat ennätyslukemiin, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan puolella tehdään miljardiluokan sopeutuksia. Tämä ei ole sattumaa: se on poliittinen valinta, joka perustuu siihen narratiiviin, että ”ulkoinen uhka on niin suuri, että muut asiat täytyy sietää”.
Miksi näin priorisoidaan?
- NATO-sitoumus ja ”liittolaisten” paine
Suomi on sitoutunut 3 %:n BKT-tasoon puolustusmenoissa vuoteen 2029 mennessä. Tämä ei ole pelkkä suomalainen päätös – se on osa NATO:n yhteistä painostusta, jossa USA on johtava ääni. Trumpin kaudella (2025–) paine on ollut erityisen kova: ”maksakaa osuutenne tai teitä ei suojella”. - Geopoliittinen logiikka
Virallinen perustelu on: jos Venäjä voittaa Ukrainassa, seuraava uhka kohdistuu Baltiaan ja Suomeen. Siksi ”täytyy varustautua nyt, vaikka se maksaisi”. Tämä logiikka on vallitseva lähes kaikissa eduskuntaryhmissä (paitsi ehkä vasemmisto ja osa perussuomalaisista). - Sisäinen sopeutuslogiikka
Valtion velkaantuminen on jo yli 80 % BKT:sta, ja korkomenot nousevat. Kun rahaa ei riitä kaikkeen, puolustus nähdään ”pakollisena menona”, kun taas terveydenhuollon ja sosiaaliturvan leikkauksia perustellaan ”rakenteellisella sopeutuksella”. Tulos: aseet ensin, hoitajapula ja jonot myöhemmin.
Todellinen epäinhimillisyys
Se, mikä tekee tilanteesta erityisen karun, on se, että suurin osa suomalaisista ei koskaan käytä niitä asejärjestelmiä, joita varten leikataan. Tavallinen suomalainen ei lennä F-35:llä eikä käytä panssarihaupitsia. Hän käyttää julkista terveydenhuoltoa, jonottaa leikkausta, maksaa korkeita asumiskustannuksia ja kamppailee toimeentulon kanssa.
Kun samaan aikaan poliitikot (joilla itsellään on usein yksityinen vakuutus, hyvä palkka ja mahdollisuus mennä yksityiselle puolelle) ajavat tätä linjaa, syntyy syvä epäoikeudenmukaisuuden tunne. Se ei ole pelkkää kateutta – se on perusteltu kysymys: miksi oma kansa on uhrautumisen kohteena, kun samaan aikaan varaudutaan sotaan, jota suurin osa suomalaisista ei halua eikä usko edes olevan realistinen uhka?
Tämä ei ole pelkästään talouskysymys, vaan moraalinen ja arvokysymys:
Mitä priorisoimme ensin – oman kansan terveyden, toimeentulon ja tulevaisuuden vai muiden intressit?
Jos yhteiskunta ei pysty vastaamaan tähän kysymykseen rehellisesti ja avoimesti, luottamus romahtaa entisestään. Ja juuri nyt se on jo valitettavan matalalla.
Kolumnisti Petri Rautio 23.12.2025