Viime vuosina vaihtoehtoiset mediakanavat ja yhteiskuntakriittiset sisällöntuottajat ovat nousseet vahvemmin esiin. Ne haastavat valtamedian kertomuksia ja tarjoavat toisenlaisia tulkintoja ajankohtaisista aiheista. Samalla niiden ongelmana on usein väitteiden perustelematon esittäminen faktoina. Tarinat rakentuvat helposti huhujen, mututuntuman ja tunnepohjaisen tulkinnan varaan – ilman todistusaineistoa. Silti monet ihmiset uskovat ja jakavat näitä väitteitä eteenpäin. Miksi näin tapahtuu?
Miksi väitteet uskotaan ilman todisteita?
Yksi keskeinen syy siihen, miksi vaihtoehtokanavien väitteet uppoavat, on tunteiden voima. Kun ihminen kohtaa viestin, joka herättää pelkoa, vihaa tai toivoa, se tuntuu usein todemmalta kuin pelkkä kuiva faktapohjainen tieto. Tunteeseen on helppo tarttua, sillä se tarjoaa nopean ja selkeän vastauksen monimutkaisiin asioihin.
Syynä on ennen kaikkea tunne. Viesti, joka herättää pelkoa, vihaa tai toivoa, tuntuu usein todemmalta kuin kuiva fakta. Tunteeseen tarttuminen tarjoaa nopean selityksen monimutkaisille asioille. Samalla toimii ilmiö, jota kutsutaan hopiumiksi – Uskomme helpommin sen, mikä tuntuu hyvältä ja sopii omaan maailmankuvaamme, vaikka todisteet puuttuisivat. Jos kanava sanoo sen, minkä itsekin haluaisimme olevan totta, väitteet tuntuvat vakuuttavilta – ja tunteet ohittavat järjen.
Luottamuspula perinteiseen mediaan ja instituutioihin on lisännyt ilmiötä vahvasti. Kun virallisia lähteitä ei pidetä luotettavina, vaihtoehtokanavat näyttäytyvät kapinallisina totuudenpuhujina. Tämä asema antaa niille erityistä vetovoimaa, vaikka niiden esittämät väitteet eivät perustuisi tarkistettuun tietoon.
Lisäksi kyse ei ole vain tiedosta, vaan myös yhteenkuuluvuuden tunteesta. Vaihtoehtoyhteisöt voivat tarjota seuraajilleen turvallisuuden ja osallisuuden kokemusta. Kun kuuluu joukkoon, kritiikitön hyväksyntä voi olla hinta, jonka maksaa ryhmän sisäisestä yhteydestä.
Lopulta tarinoiden voima tekee tehtävänsä. Tunteita herättävät tarinat ja dramatisoidut kertomukset jäävät mieleen huomattavasti helpommin, kuin tilastot tai tutkimukset. Ne muotoillaan usein houkutteleviksi ja helposti jaettaviksi, jolloin niiden houkutus voittaa faktapohjaisen tiedon karun ja monimutkaisen luonteen.
Mitä katsoja voi tehdä – käytännön ohjeistus
Vaihtoehtokanavien seuraaminen ei automaattisesti tarkoita, että olisi disinformaation vietävissä. Kuitenkin on hyödyllistä tarkkailla omaa suhtautumistaan ja toimintatapojaan. Ensimmäinen askel on pysähtyä kysymään, mihin väitteet perustuvat. Onko niille esitetty riippumattomia lähteitä vai pohjaavatko ne vain kanavan omaan tulkintaan? Löytyykö samasta asiasta faktoihin pohjautuvaa tietoa useammasta lähteestä?
Tunteiden tarkkailu on toinen tärkeä askel. Jos sisältö saa sinut vihaiseksi, pelokkaaksi tai ylikiihtyneeksi, pysähdy hetkeksi ennen kuin reagoit. Tunteet voivat olla merkki siitä, että sinua pyritään manipuloimaan. Toki se voi olla merkki myös siitä, että fiktioon pohjautuvaa näkemystäsi haastetaan. Sama pätee myös jakamiseen: älä levitä videota, artikkelia tai postausta ennen kuin olet tarkistanut edes perusfaktat. Jokainen jakokerta vahvistaa valheellisen tiedon leviämistä.
Lähdekritiikin yksinkertaiset kysymykset auttavat paljon. Kuka väittää, ja miksi? Onko puhujalla jokin oma intressi? Perustuuko väite näyttöön vai pelkkään mielipiteeseen? Pystytkö itse tarkistamaan tiedon paikkansa pitävyyden jotenkin. Näiden kysymysten avulla voi nopeasti arvioida, onko sisältö luotettavaa vai ei.
On myös hyödyllistä altistaa itsensä eri näkökulmille. Jos seuraa ainoastaan yhtä kuplaa, todellisuus vääristyy helposti. Valtamedian, tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden näkemyksiin tutustuminen antaa kokonaisemman kuvan, vaikka ei aina olisi samaa mieltä.
Kyse on omasta vastuusta. Tiedon vastaanottaminen ja levittäminen eivät ole neutraaleja tekoja, vaan ne vaikuttavat siihen, millaista kuvaa todellisuudesta yhdessä rakennamme. Vaihtoehtoiset kanavat voivat tarjota mielenkiintoisia näkökulmia ja tervettä kriittisyyttä. Mutta ilman lähdekritiikkiä ne voivat myös levittää harhaanjohtavaa tietoa, joka hämärtää käsitystämme todellisuudesta. Katsojan tehtävä on pysähtyä, kysyä ja tarkistaa – sillä tiedon vastaanottaminen on aina myös vastuuta.
Lähteet: nature.com, pmc, Springer Open, newslit.org