YK:n Agenda 2030 esitellään kunnianhimoisena ja hyvää tarkoittavana ohjelmana. Sen 17 kestävän kehityksen tavoitetta lupaavat poistaa köyhyyden, suojella ympäristöä ja rakentaa oikeudenmukaisempaa maailmaa. Harva vastustaa näitä päämääriä — ja juuri siksi Agenda 2030 on poikkeuksellisen vaikuttava vallankäytön väline.
Oleellinen kysymys ei ole mitä tavoitteet sanovat, vaan miten niitä toteutetaan ja kuka niistä päättää.
Agenda 2030 ei ole yksittäinen laki, eikä se vaadi kansallisia äänestyksiä. Se on ylikansallinen tiekartta, joka ohjaa politiikkaa, lainsäädäntöä, rahoitusta ja yritystoimintaa epäsuorasti mutta tehokkaasti.
Kun valtio sitoutuu Agenda 2030:een, se sitoutuu muokkaamaan yhteiskuntaansa tavoitteiden mukaiseksi — usein ilman, että kansalaisille koskaan kerrotaan, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.
Agendan voima piilee sen kokonaisvaltaisuudessa. Se ei koske vain ympäristöä, vaan kaikkea: koulutusta, terveyttä, energiaa, asumista, liikkumista, ruokajärjestelmää, taloutta ja jopa yksilön käyttäytymistä. Kun tavoitteet ulottuvat kaikille elämänalueille, ne muuttuvat politiikan yleiskehykseksi — kehykseksi, jota ei tarvitse enää erikseen perustella.
Agenda 2030 toimii myös yhdistävänä selkärankana muille järjestelmille. ESG-mallit, ilmastopolitiikka, digitaaliset identiteetit, kaupunkikehitys ja rahoitusinstrumentit nojaavat usein suoraan tai epäsuorasti Agendan tavoitteisiin. Se tarjoaa yhteisen kielen ja perustelun, jonka varjolla hyvin erilaiset toimet voidaan esittää välttämättöminä ja väistämättöminä.
Demokraattinen ongelma syntyy siitä, että Agenda 2030 ei ole poliittisesti neutraali. Se sisältää arvovalintoja, priorisointeja ja oletuksia siitä, millainen “hyvä yhteiskunta” on. Kun nämä arvot määritellään ylikansallisella tasolla, kansallinen päätösvalta kaventuu. Parlamentit alkavat sovittaa lakeja tavoitteisiin sen sijaan, että tavoitteita sovitettaisiin kansalaisten tahtoon.
Agenda 2030 on julkinen ja avoin, mutta avoimuus ei tarkoita demokraattisuutta. Kun tiekartta hyväksytään kokonaisuutena, ilman mahdollisuutta valita suuntaa tai hidastaa tahtia, siitä tulee ylhäältä ohjattu muutosprojekti.
Agendan vaikutus näkyy usein vasta jälkikäteen. Kun lakeja muutetaan, tukia suunnataan uudelleen tai rahoitus sidotaan tiettyihin tavoitteisiin, harva yhdistää näitä päätöksiä YK:n ohjelmaan. Muutos tapahtuu pala palalta, teknisinä ratkaisuina — ei suurina poliittisina linjauksina.
YK:n 2030 Agenda ei yksin rakenna uutta maailmanjärjestystä. Mutta se tarjoaa sille kehyksen, johon muut vallankäytön muodot voidaan kiinnittää.
Mitä sinä ajattelet – Kun yhteiskunnan suunta määritellään globaalissa tiekartassa —
kuinka paljon tilaa jää kansalliselle päätösvallalle ja yksilön valinnanvapaudelle? – Kommentoi alle!
Ymmärrän tiekartaa tai merikorttia vain yksinkertaisena tapana liikkua juuri sinne minne haluaa. Mutta kai sanaa tiekartta voi kuvitella yhteiskunnan tavoitteiden päämääräksi, kun ei oikein tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Kun nimitys on huono, ei kai siitä teidetäkään mitään muuta kuin poliittinen tavoite. Jos tavoite olisi selvä, kai sille voisi keksiä kuvaavan nimenkin.
Kasvihuoneilmiö ja kasvihuonekaasu on yksi tällainen nimi agendalle. Agendan tarkoitus on kai ottaa valtaa ja rahaa pois fosiillisten polttoaineiden tuottajilta. Tuottajille siirtyy käyttäjien varoja aivan turhaan.