Viime vuosikymmenet eivät ole näyttäytyneet rauhallisena kehityksenä, vaan jatkuvana kriisien ketjuna. Talousromahduksia, terrori-iskuja, pandemioita, sotia ja energiakriisejä seuraa toisiaan hämmästyttävän tiheään. Jokainen kriisi esitetään erillisenä, ennalta-arvaamattomana tapahtumana — mutta kokonaisuutta tarkastellessa esiin nousee toistuva kaava.
Kriisi ei ainoastaan horjuta yhteiskuntaa. Se luo perustelun vallansiirrolle.
Terrorismin vastainen sota oikeutti massavalvonnan. Finanssikriisit oikeuttivat keskuspankkien poikkeustoimet ja velkavetoisen talousmallin. Pandemiat oikeuttivat liikkumisrajoitukset, digitaaliset todistukset ja hätätilalainsäädännön. Sodat oikeuttivat energiasektorin uudelleenjärjestelyn, rahoitusmarkkinoiden ohjauksen ja kansalaisten taloudellisen kurittamisen.
Yhteinen nimittäjä on kiire. Kriisin keskellä päätökset on “pakko” tehdä nopeasti. Normaalit demokraattiset prosessit koetaan liian hitaiksi. Keskustelu leimataan vastuuttomaksi, epäisänmaalliseksi tai vaaralliseksi. Kun kriisi on ohi, väliaikaisiksi luvatut rakenteet jäävät usein pysyviksi.
Median rooli on keskeinen tässä prosessissa. Kriisit kehystetään yksinkertaisiksi tarinoiksi: hyvä–paha, turvallinen–vaarallinen, vastuullinen–vastuuton. Monimutkainen todellisuus supistuu iskulauseiksi ja tunnepohjaisiksi vastakkainasetteluiksi. Kriittiset äänet eivät useinkaan kohtaa väitteitä, vaan ne leimataan häiriötekijöiksi, disinformaatioksi tai yhteiskuntarauhaa uhkaaviksi. Kun kehys on valittu, keskustelu käydään sen sisällä — ei sen ulkopuolella.
Globaali kriisisykli toimii myös psykologisesti. Ihmiset väsyvät. Kun uhkia tulee jatkuvasti, turvallisuus alkaa tuntua tärkeämmältä kuin vapaus. Kontrolli esitetään suojeluna, valvonta huolenpitona ja keskitetty valta tehokkuutena. Pelko ei ole sivutuote — se on järjestelmää vakauttava tekijä.
Taloudellinen ulottuvuus on keskeinen. Kriisit keskittävät varallisuutta. Pienet toimijat kaatuvat, suuret vahvistuvat. Valtiot velkaantuvat, ja velka sitoo päätöksentekoa entistä tiukemmin rahoitusjärjestelmiin. Jokainen kriisi lisää riippuvuutta globaaleista rakenteista, joita yksittäinen kansakunta ei hallitse.
Ohjattu kaaos ei tarkoita, että kaikki kriisit olisi “lavastettu”. Se tarkoittaa, että kriisejä hyödynnetään systemaattisesti vallan, kontrollin ja rakenteellisten muutosten läpiviemiseen. Kun suunta on sama kriisistä toiseen, sattuman selitys alkaa ontua.
Kriisien ketju ei ole vain seurausta maailman monimutkaisuudesta.
Se on toimintaympäristö, jossa poikkeustilasta tulee uusi normaali.
Mitä sinä ajattelet – Kun jokainen kriisi johtaa aina lisääntyneeseen kontrolliin –
missä vaiheessa poikkeustila lakkaa olemasta poikkeus? – Kommentoi alle!