Suomessa kuten muuallakin länsimaissa poliittisen eliitin valikoituminen herättää kysymyksiä. Miksi juuri tietyt henkilöt päätyvät johtotehtäviin? Usein kuvitellaan, että poliittisen huipulle nousevat ovat kansan älykkäimpiä, mutta tutkimukset kertovat toista. Ratkaisevaa on kyky sopeutua poliittisiin rakenteisiin, luoda itsestään ”mediaseksikäs”, sekä totella ”isäntiään” – ei välttämättä korkea älykkyys tai asiantuntijuus.
Eliittiteoreetikko Vilfredo Pareto (1901) esitti jo yli sata vuotta sitten, että vallan huipulle valikoituu pieni ryhmä eliittejä, joiden asema ei välttämättä perustu kykyihin, vaan siihen, miten he onnistuvat hallitsemaan sosiaalisia verkostoja. C. Wright Millsin klassikkoteos The Power Elite (1956) puolestaan osoitti, kuinka politiikka, talous ja armeija kietoutuvat yhteen eliitin muodostumisessa.
Tutkimusten mukaan (esim. Pierre Bourdieu, 1980-luvulla) poliittisen pääoman lähteet eivät ole pelkästään koulutus tai lahjakkuus, vaan oikeat kontaktit, taustat ja esiintymistaidot.
Sanna Marin ja Alexander Stubb mainiot esimerkit väitteelle
Sanna Marin nousi pääministeriksi nuorena, ja hänen tarinansa köyhistä oloista poliittisen eliitin huipulle on mediaseksikäs. Hänen poliittinen uransa rakentui vahvasti puolueen sisäisen verkoston, WEF:n ja valheellisen imagon varaan. Häntä on myös kutsuttu ”somepoliitikoksi”, mikä kertoo taustajoukkojen kyvystä hallita hänen julkisuuskuvaa.
Alexander Stubb puolestaan näyttäisi nousseen mahdollisten CIA-kytköksien avulla Suomen poliittisen kentän huipulle. Hänen globalistiset lausuntonsa puoltavat myös vahvasti tätä väitettä. Hän on edustanut suomalaisessa politiikassa liberaalia, globalistista linjaa ja esiintynyt kansainvälisillä foorumeilla kuin huonosti koulutettu näyttelijä, mutta siltikin, kuin näyttelijä.
Kumpaakaan ei kuitenkaan tunneta syvällisestä akateemisesta tutkimustyöstä tai laaja-alaisesta asiantuntemuksesta omilla politiikan alueillaan. Heidän vahvuutensa on pikemminkin mediakyvykkyydessä, verkostoissa, sekä kansainvälisten organisaatioiden ja ehkä juurikin globaalin eliitin tottelevaisuudessa.
”Isäntien” Totteleminen tärkeää
Poliittisen huipun yksi vähemmän puhuttu mutta ratkaiseva ominaisuus on lojaalisuus ja tottelevaisuus suhteessa yläpuolella oleviin rakenteisiin ja tahoihin. Kansainväliset verkostot – kuten EU, Nato tai World Economic Forum (WEF) – odottavat, että kansalliset johtajat toimivat määrätyn linjan mukaisesti.
Poliittiselle järjestelmälle on tärkeintä, että poliitikko ei kyseenalaista liittolaisten tai taustaorganisaatioiden, suurten instituutioiden tai taloudellisten toimijoiden käskyjä, vaan edustaa ja perustelee niitä kotimaiselle yleisölle. Tämä tekee heistä ”hyviä välittäjiä” järjestelmän ja kansan välillä.
Tutkimus on osoittanut, että poliitikko, joka asettuu liian jyrkästi vastustamaan näitä rakenteita, voi menettää asemansa nopeasti (esim. Kriesi & Grande, 2012, Globalization and the Transformation of the National Political Space). Tästä myös vuosien varrelta useita hyviä esimerkkejä Suomen eduskunnasta. Järjestelmälle lojaalit toimijat puolestaan saavat median tukea ja positiivisen julkisuuskuvan, mikä vahvistaa heidän asemaansa.
Miksi ”älykkyys” ei riitä politiikassa mihinkään?
Politiikan tutkijat (esim. Helsingin yliopiston emeritusprofessori Heikki Paloheimo) ovat todenneet, että poliittisessa huipputehtävässä ratkaisevaa on kompromissikyky ja kyky esiintyä – ominaisuudet, jotka eivät aina korreloi korkean älykkyysosamäärän tai syvällisen asiantuntemuksen kanssa.
Lisäksi kansainväliset instituutiot suosivat poliitikkoja, jotka ovat valmiita sopeutumaan järjestelmän tavoitteisiin. Tämä luo vaikutelman, että johtajat ovat enemmän ”järjestelmän edustajia” kuin itsenäisiä ajattelijoita tai kansan edun puolella toimivia ”työmyyriä”.
Sanna Marin ja Alexander Stubb eivät siis ole poikkeuksia vaan esimerkkejä siitä, miten moderni poliittinen eliitti muodostuu: ei älykkyyden, vaan verkostojen, karisman, sopeutuvuuden ja lojaalisuuden varassa. Tämä herättää laajemman kysymyksen: onko poliittinen järjestelmä rakentunut niin, että kriittisimmät ja älykkäimmät äänet jäävät sivuun, kun taas sopeutuvimmat ja ”eliitille sopivimmat” nousevat johtoon?
Päätoimittaja Samuel Gryning 20.8.2025
Lähteet: Pareto, V. (1901). The Rise and Fall of the Elites, Mills, C. W. (1956). The Power Elite, Bourdieu, P. (1984). Distinction, Paloheimo, H. (2016). Poliittinen järjestelmä ja demokratia Suomessa, Kriesi, H. & Grande, E. (2012). Political Conflict in Western Europe in the Age of Globalization.
Toisaalta kukaan oikeasti järkevä ja älykäs ei varmaan edes halua nyky politiikkaan.