Valta ei perustu pelkkään lakiin, virkaan tai vaalitulokseen. Se perustuu luottamukseen. Ilman sitä valta on teknisesti voimassa, mutta moraalisesti onttoa. Tätä ei väitä vain poliittinen filosofia – sen tunnustaa myös Suomen oikeusjärjestyksen ydin.
Suomen perustuslain 2 §:ssä todetaan yksiselitteisesti:
”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.”
Tämä ei ole runollinen johdantolause, vaan vallan oikeutuksen perusta. Valta ei synny itsestään eikä kuulu pysyvästi päättäjille. Se on lainattu kansalta, ja vain niin kauan kuin sitä käytetään kansan edun mukaisesti.
Sama pykälä jatkuu:
”Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.”
Mutta oikeusvaltiossa laki ei ole irrallinen moraalista. Laki saa hyväksyttävyytensä siitä, että se palvelee kansaa – ei siitä, että se voidaan teknisesti panna täytäntöön.
Suomessa kansalaisilta edellytetään luottamusta valtioon joka päivä verojen maksamisena, lakien noudattamisena ja sopeutumisena päätöksiin, joihin heillä on yhä vähemmän todellista vaikutusvaltaa. Veronmaksu on tässä keskeinen esimerkki. Se on konkreettinen teko, jossa kansa luovuttaa osan työstään ja elämästään yhteiseen käyttöön sillä oletuksella, että varat käytetään kansan edun mukaisesti.
Perustuslain 81 § antaa valtiolle oikeuden verotukseen:
”Valtion verosta säädetään lailla.”
Mutta oikeus kerätä veroja ei ole sama asia kuin rajaton oikeus käyttää ne kansan tahdon tai edun vastaisesti. Verotus on osa yhteiskuntasopimusta – ei itseisarvo. Jos verovarojen käyttö irtautuu järjestelmällisesti kansan edusta, itse sopimus alkaa rakoilla.
Perustuslain 1 § määrittää Suomen valtiosäännön perustan:
”Suomi on täysivaltainen tasavalta. Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle.”
Täysivaltaisuus ei koske vain valtiota ulospäin, vaan myös kansaa sisäisesti. Kansan ei ole tarkoitus olla pelkkä rahoittaja ja sopeutuja, vaan vallan lähde.
Kun päätöksenteko paljastuu toistuvasti ja systemaattisesti kansanvastaiseksi, kyse ei ole yksittäisistä virheistä tai vaikeista kompromisseista. Kyse on suunnasta. Tässä tilanteessa kansan luottamus ei katoa oikusta, vaan kulumisen seurauksena. Ja kun luottamus katoaa, myös mandaatti alkaa rapautua – vaikka muodolliset rakenteet pysyisivät pystyssä.
Luottamus on vastavuoroista. Tätä ei ole kirjoitettu suoraan perustuslakiin, koska se on koko järjestelmän hiljainen oletus. Mutta ilman sitä mikään pykälä ei toimi käytännössä. Jos päättäjät eivät ole luottamuksen arvoisia, ei ole itsestään selvää, että kansan tulisi olla loputtomasti luottamuksen arvoinen valtiota kohtaan.
Tästä syntyy vakava ongelma. Mutta se ei ole kansan luoma ongelma, vaan seuraus vallankäytöstä, joka on irtautunut kansan todellisuudesta. Ongelma on samalla varoitus: järjestelmä, joka nojaa pakkoon luottamuksen sijaan, on menettänyt moraalisen perustansa.
Tässä kohdin nousee mieleen väistämättä kysymys, jota ei voi loputtomiin ohittaa.
Onko kansalaisella moraalinen velvollisuus rahoittaa järjestelmää, joka käyttää verovaroja kansan etua vastaan suuressa mittakaavassa ja toistuvasti?
Kysymystä ei voi loputtomiin torjua vetoamalla siihen, että “seuraavissa vaaleissa voi vaihtaa puoluetta”. Suomella on pitkä historiallinen näyttö siitä, että puolueet vaihtuvat, mutta perussuunta säilyy. Retoriikka muuttuu, kasvot vaihtuvat, mutta verotus kiristyy, vastuu etääntyy ja kansan vaikutusvalta kapenee.
Tässä yhteydessä on lähes ironista todeta, että Suomen poliittisen historian osuvin puoluenimi on ollut Valta kuuluu kansalle. Nimi tiivistää valtiosäännön ytimen paremmin kuin yksikään hallitusohjelma. Se, miten kyseinen puolue lopulta toimi – ja miten vähän se kaikista mahdollisuuksistaan huolimatta sai aikaiseksi – ei tee nimestä huonoa. Päinvastoin. Nimi paljastaa, kuinka suuri kuilu voi syntyä sanojen ja tekojen välille, ja kuinka vaikeaa tuota periaatetta on oikeasti toteuttaa.
Valta, joka käyttää kansan rahoja kansaa vastaan, voi säilyttää lakiteknisen asemansa. Mutta se menettää oikeutuksensa. Ja ilman oikeutusta jäljelle jää vain pakko.
Historia osoittaa, ettei mikään järjestelmä kestä loputtomiin pelkän pakon varassa. Pakko ei ole neutraali hallintakeino – pakko on totalitarismia.
Valta menettää oikeutuksensa, jos se toimii vastoin kansan etua.
Päätoimittaja Samuel Gryning 20.1.2026
Yksi osa tätä ”lain täyttymistä” on ”kunniaton velka” jota Sanna Marin teki. Otti ulkomailta velkaa ja lahjoitti sen pois. Tätä velkaa ei suomalaisten tarvitsisi missään määrin maksaa koska se on kunniatonta. Nykyinen hallituksemme on vain päättänyt maksaa sen. Italialaisten ikkunaremontit muistavat varmasti kaikki. Mutta muistavatko ihmiset sen että Espanjassa siirryttiin Sannan rahoituksella neljän päivän työviikkoon? Ja Italiassa lapsilisä korotettiin 18:sta ikävuodesta 21:een? Kaikki Sannan ottamalla velalla. Suomen velkataakka vähenisi oleellisesti jos Soini-Katainen-Stubb-Marin akselin velat mitätöitäisiin. Sillä ne eivät kuulu Suomen kansalle.