Kirja In Covid’s Wake: How Our Politics Failed Us – jonka ovat kirjoittaneet Princetonin tutkijat Stephen Macedo ja Frances Lee – on saanut viime aikoina paljon näkyvyyttä suurmediassa, mm. Washington Postissa, PBS:ssa ja The Guardianissa The Washington Post, PBS, The Guardian, Vox. Se dokumentoi kovin sanoin, miten kriittinen keskustelu hiljeni pandemian varhaisvaiheessa, kuinka ”laptop-luokka” sai etuoikeuksia, kun taas päivittäiset ihmiset maksivat hinnan lockdownien seurauksista The Washington Post, PBS.
Mutta herää kysymys: miksi nämä miettimiset ja varoitukset nostetaan nyt – pitkän ajan jälkeen tai tilaisuuden tullen – eikä silloin, kun oli vielä jotain tehtävissä? Pandemian kritiikki näyttäytyy pikemminkin teatraalisena tuuletuksena kuin aidoksi toiminnan vaatimukseksi.
Vox-lehdessä kritisoidaan, kuinka media alkoi vasta myöhemmin korjata aikaisempia kehnoja viestejään. Maskivaiheet, lockdownien pituudet ja suuri huoli yhtäkkiä muuttuivat – ilman selkeää reflektiota siitä, miksi aiemmin aiheet laiminlyötiin Vox.
Toisaalta Penn LDI:n seminaarissa tutkijat osoittivat, että politiikka perustui usein hindutarkemmin harkitsemattomiin toimenpiteisiin, ja että vastakkaiset näkemykset tukahdutettiin nopeasti PBS. Guardianin haastatteluissa Macedo ja Lee tuovat esiin tuon saman “groupthink”-dynamiikan, jossa vaihtoehtoisten mielipiteiden marginalisointi on koettu – myös liberaalissa ilmapiirissä The GuardianVox.
Boston Review puolestaan muistuttaa, että juuri nyt – kun pandemia on jo selvästi takana – kriittinen arvio on turvallista ja suosittua, mutta siinä ei pitäisi unohtaa, että demokratian ydin on just se avoin keskustelu ja julkinen vastuunkanto Boston Review.
Nyt olisi ryhdyttävä radikaaleihin, oikeudellisiin toimiin.
Kirja In Covid’s Wake: How Our Politics Failed Us, jonka ovat kirjoittaneet Princetonin tutkijat Stephen Macedo ja Frances Lee, ei vain dokumentoi virheitä, vaan haastaa meitä käyttämään tätä hetkeä institutionaalisten ja oikeudellisten uudistusten käynnistämiseen. Washington Post nosti esiin, kuinka hätätilavalta valjastettiin lähes holtittomasti, ilman huomiota seurauksiin, ja kuinka poikkeusvallan käyttö ilmeni autoritaarisina piirteinä tieteellisissä, hallinnollisissa ja mediainstituutioissa The Washington Post. Vain kun pandemia on ohi, media ja akateeminen keskustelu ovat viimein alkaneet tarttua niihin musteläikkiin, joita aiemmin nostettiin villityksinä tai moralisoituna hysteriakeskusteluna.
Guardianissa Macedo ja Lee puhuvat suorasukaisesti siitä “groupthink”-dynamiikasta, joka antoi liberaalissakin ilmapiirissä vaihtoehtoisille näkemyksille kovasti lyödyn äänen The Guardian. Tätä ilmiötä vahvistaa se, että pandemian valmisteludokumenteissa varoitettiin selvästi vallan liiallisista estoista ja lukuisat toimenpiteet oli luokiteltu tehokkaiksi vain rajoitetusti – silti päätöksentekijät sivuuttivat nämä varoitukset aukottomasti The GuardianVox.
Juuri nyt – kun keskusteleminen aiheesta on turvallisempaa ja poliittisesti hyväksyttävämpää – meidän ei tulisi tyytyä kirjoittamaan oppineemme virheistä. Päinvastoin, juuri nykyhetki on se, jolloin instituutionaalisia reformeja on pakko vaatia: selkeät parlamentaariset rajaukset hätätoimille, avoin ja velvoittava jälkiselvittely, ja kriittisen keskustelun rakenteiden juurruttaminen demokraattiseen vakauteen.
Jos media ja akateeminen kenttä todella haluavat varmistaa, että In Covid’s Wake ei jää vain historialliseen dokumentaatioon, vaan toimii lainsäädännön ja vastuun realisoijana, nyt pitää kysyä: miksi valmiuslainsäädännön rajat, käynnistymisperusteet ja parlamentaarinen valvonta eivät ole jo käynnissä? Missä ovat ne viralliset mekanismit, joilla nimetään vastuuhenkilöitä, katsotaan viime vuoden virheisiin, ja varmistetaan, että vastaisuudessa kriittinen debatti ei ole pelkkää puhetta vaan pakottavaa toimintaa?
On tietysti myös hyvä, että keskustelu käynnistyy – mutta on naiivia luulla, että pelkkä kirjoittelu tai dokumentointi riittää. Jos media ja yhteiskunta ovat todella huolissaan siitä, mitä In Covid’s Wake paljastaa, nyt olisi ryhdyttävä radikaaleihin, oikeudellisiin ja institutionaalisiin uudistuksiin. Ei vain sanottava “opittiin”, vaan varmistettava, ettei näin voi enää käydä.
Lähteet: Tekstin yhteydessä