Kun seuraa valtamedian uutisia, voi helposti kuvitella, että maailma on täynnä sattumia, kriisejä ja tapahtumia, joihin ei liity mitään suurempaa suunnitelmaa. Mutta kun pintaa raaputtaa, käy ilmi, että näkyvän yhteiskunnallisen teatterin takana on rakenteita, joita harvoin tuodaan julkiseen keskusteluun. Näitä rakenteita ylläpitää eliitti – verkosto, joka ei esiinny mainostauluissa, mutta jonka vaikutus ulottuu talouteen, politiikkaan ja jopa siihen, miten me hahmotamme todellisuuden.
Eliitin todellinen voima on juuri sen näkymättömyydessä. Kun tavalliset ihmiset keskittyvät arjen murheisiin ja mediassa toistettuihin vastakkainasetteluihin – oikeisto vastaan vasemmisto, globalistit vastaan nationalistit, tiede vastaan ”salaliittoteoriat”, Venäjä vastaan Länsi – ne, joilla on valta, istuvat samoissa pöydissä ilman puoluekirjoja. Heidän ei tarvitse riidellä televisiokameroiden edessä, sillä heidän yhteinen intressinsä on pitää järjestelmä sellaisena, että sen naruja voi ohjailla kulissien takaa.
Tätä vastakkainasettelua syötetään kansalle, koska se on tehokas työkalu. Kun ihmiset keskittyvät riitelemään kaikista asioista, he eivät näe kokonaisuutta. Politiikasta tulee näytelmä, jossa asetelmat on valmiiksi käsikirjoitettu: kansa saa purkaa turhautumistaan vaaliuurnilla, mutta taustalla vallan rakenteet pysyvät ennallaan.
On merkille pantavaa myös, kuinka usein eri puolueiden johtajat, talousmaailman vaikuttajat ja kansainvälisten järjestöjen edustajat liikkuvat samoissa konferensseissa, suljettujen ovien takana. Esimerkiksi Bilderberg-ryhmä kokoaa vuosittain poliitikkoja, pankkiireja ja mediavaikuttajia “keskustelemaan” maailmanpolitiikasta ilman julkista valvontaa. Samoin World Economic Forum (WEF) Davosissa tuo yhteen poliittisen ja taloudellisen eliitin, joka määrittää globaaleja linjoja energiasta ja terveydestä informaation hallintaan saakka. Näissä tilaisuuksissa ei puhuta tavallisen kansan arjen ongelmista, vaan siitä, miten suuria kehityskulkuja voidaan hallita.
Historiasta löytyy myös esimerkkejä siitä, miten kansalle on syötetty vastakkainasetteluja samalla kun todelliset vallankäyttäjät ovat pysyneet taustalla. Project Mockingbird paljasti CIA:n vaikutusvallan amerikkalaiseen mediaan ja Church Committeen raportit 1970-luvulla toivat esiin, miten tiedustelupalvelut muokkasivat julkista mielipidettä.
Vastakkainasettelun tarkoitus ei siis ole ratkaista ristiriitoja, vaan ylläpitää niitä. Kun ihmiset on saatu tuntemaan, että heidän leirinsä taistelee toista vastaan, he eivät huomaa, että molempien leirien narut johtavat samaan paikkaan. Se on kuin varjoteatteri, jossa varjojen liikkeet kiinnittävät katsojan huomion, mutta kulissien takana ohjaaja pysyy näkymättömissä.
Esitä itsellesi kysymykset: Kuka hyötyy tästä jatkuvasta eripuran ruokkimisesta? Kenen eduksi on se, että kansa on hajallaan, eikä pysty toimimaan yhdessä? Vastaus ei löydy päivän poliittisista kiistoista, vaan sieltä, missä raha, valta ja salaiset verkostot kohtaavat.
Charles Kirk -tapaus esimerkkinä hajottamisesta
Hyvä esimerkki tästä mekanismista nähtiin, kun Charles Kirk, konservatiivinen aktivisti ja Turning Point USA -järjestön perustajan esiintymisiä ja lausuntoja käytettiin mediassa toistuvasti vastakkainasettelun polttoaineena. Toisella puolella Kirk esitettiin vaarallisena ja radikaalina hahmona, toisella puolella häntä nostettiin sankariksi, joka ”uskaltaa puhua totuuden”.
Kirkiä ei niinkään hyödynnetty keskusteluun hänen sanomisistaan, vaan ennen kaikkea polarisaation vahvistamiseen. Valtamedia ja sosiaalinen media rakensivat kaksijakoisen narratiivin, jossa ihmiset pakotettiin ottamaan puolensa. Sen sijaan, että olisi analysoitu hänen väitteitään laajemmin, Kirkistä tehtiin symboli. Näin yksilö muutettiin aseeksi, jolla kansaa jaettiin kahtia.
Kun Charles Kirk sitten ammuttiin, hänen kuolemaansa ei käsitelty neutraalisti tai inhimillisesti, vaan siitäkin tehtiin poliittinen ase. Toiset käyttivät tapahtumaa todisteena ”ääriajattelun vaarallisuudesta”, toiset taas nostivat hänet marttyyriksi, jonka sanoma haluttiin vaientaa. Sosiaalisen median keskusteluissa hänen poismenonsa ympärille luotiin vihapiiri, jossa syyttely, vihamielisyys ja katkeruus kukoistavatt.
Tämä osoittaa, kuinka jopa yksilön kuolema voidaan valjastaa välineeksi eripuran lietsomiseen. Sen sijaan, että ihmiset olisivat voineet surra ja pohtia hänen elämäänsä rauhassa, tilalle tuli kiihtynyt vastakkainasettelu. Ehkäpä juuri sen aikaansaaminen oli syy miksi Kirk ammuttiin. Eliitti tietää, että tällaiset vahvoja tunteita herättävät tapaukset tarjoavat otollisen mahdollisuuden ohjata kansan huomio pois todellisista rakenteellisista ongelmista ja syöttää tilalle tunnekuohuja, jotka ylläpitävät kahtiajakoa.
Seuraava video on esimerkki miten Charles Kirkin kuolemaa käytetään vastakkainasettelun vahvistamiseen
Vastakkainasettelun laajeneminen levinnyt myös suomalaisiin ”totuudensotureihin”
Tavallaan on vielä ymmärrettävää, että oikeiston ja vasemmiston aktivistit astuvat näihin vastakkainasetteluja syöttäviin aivopesun miinoihin tajuamatta mitä agendaa todellisuudessa edistävät. Mutta nykyisin myös itsensä globalistien vastustajiksi, yhteiskuntakriittisiksi ja ”totuudensotureiksi” tituleeraavat tahot ja toimijat levittävät tiukasti esimerkiksi vahvaa vasemmisto-vastaista puhetta. Tämä on juuri sitä, mitä globalisti-eliitti tällä hetkellä haluaa ihmisten levittävän: keskittyminen riitaan ja polarisaatioon sen sijaan, että keskityttäisiin rakenteellisiin ongelmiin ja vallan todellisiin solmuihin.
Herää kysymys – Ovatko nämä tahot tarkoituksella mukana globalistin agendan edistämisessä vai toimivatko he tietämättään juuri sen hyväksi? Se, että eripuran levittäminen onnistuu niin laajasti, saa vakavasti pohtimaan, kuinka pitkälle kansalle syötetty polarisaatio todella on manipulaation tulosta.
Kansainväliset instituutiot ja globalisti-eliitin rooli vastakkainasettelussa
Vastakkainasettelun mekanismi ei rajoitu pelkästään kansalliseen politiikkaan tai yksittäisiin mediakohuihin. Myös kansainväliset instituutiot toimivat tehokkaina välineinä globaalin eliitin tavoitteiden edistämisessä. Esimerkiksi WHO – Maailman terveysjärjestö on viime vuosina ollut keskeisessä roolissa pandemiapolitiikan, rokotussuositusten ja terveysrajoitusten koordinoinnissa. Julkinen keskustelu WHO:n toimista on usein voimakkaasti polarisoitunut. Toiset näkevät järjestön ainoastaan pelastavana asiantuntijaviranomaisena, toiset kritisoivat sen politiikkaa ja korruption mahdollisuuksia. Tämä jännite ruokkii kansalaisten vastakkainasettelua, samalla kun itse päätöksenteko tapahtuu kulissien takana suljetuissa komiteoissa.
Samoin Euroopan unioni ja sen instituutiot voivat toimia välineenä eripuran ylläpitämisessä. EU:n politiikka, kuten taloudelliset pakotetoimet, sääntely ja budjettipäätökset, tarjoavat usein poliittisen kuohunnan kohteita, jotka medialla ja sosiaalisella medialla voidaan muokata voimakkaasti vastakkainasettelua tukeviksi narratiiveiksi. Kansalaiset keskittyvät keskustelemaan EU:n päätösten yksityiskohdista ja puolueiden kannoista, sen sijaan että he kyseenalaistaisivat, ketkä ja millä tavoilla vaikuttavat päätösten taustalla.
Lisäksi globaaleja foorumeita, kuten G20 tai IMF, käytetään usein esimerkkeinä kansainvälisestä yhteistyöstä, mutta niiden kokouksista ja suunnitelmista julkaistaan vain rajallisesti tietoa. Julkisuudessa keskustelu keskittyy kiistoihin ja spekulaatioihin, mikä osaltaan vahvistaa kansan vastakkainasetteluja. Todellisuudessa nämä instituutiot, kuten edellä kuvatut yksittäiset kohut (esim. Charles Kirk), toimivat globaalisti saman päämäärän – eliitin vaikutusvallan ja rakenteiden ylläpitämisen – hyväksi.
Huomiota herättää erityisesti se, että jopa itsensä ”totuudensotureiksi” tituleeraavat kansainvälisen politiikan kriitikot toisinaan osallistuvat tähän prosessiin. He levittävät tiukkaa kritiikkiä esimerkiksi vasemmistoa kohtaan, mikä toimii globaalisti vallanpitäjien toivomalla tavalla: kansan huomio kiinnittyy riitaan, polarisaatio kasvaa ja itse järjestelmien rakenteellinen valta pysyy piilossa.
Kun kansainväliset instituutiot, media ja yksittäiset vaikuttajat yhdistyvät tässä kuviossa, syntyy tehokas polarisaation koneisto: tavalliset ihmiset riitelevät keskenään, eikä kukaan kyseenalaista vallan todellisia solmuja. Tämä osoittaa, että globalisti-eliitti ei tarvitse julkista hyväksyntää – sen tarvitsee vain ohjata keskustelu pois todellisista rakenteista ja kohti tunnepohjaista vastakkainasettelua.
Samuel Gryning 13.9.2025
miten hyvä analyysi, maailmalla isolla rahalla toimivat misinformaatio ja sekaannusagentit saavat isoa rahaa ja Suomessakin näitä on. Kanavat kuten Bodi, Totuuden Etsijät ja lukuisat muut siltä puolelta ja sitten valtavirtaisen uskonnon (tiedonvälityksen) airueet toisella puolella. Kummatkin toimivat väärien tavoitteiden edesauttamiseksi, välillä jopa menestyksekkäästi, itseään palkiten ja muita alentaen, on rakas Suomemme täysin pässinä näiden narussa ja ihmiset pysyvät karsinoissaan piilossa.
Kyllä. Juurikin näin se näkyy Suomessa. Lisäksi toki muillakin tavoin.
Parasta pohdintaa, jota voi lukea pitkästä aikaa. Järjetön vastakkain asettelu on syy myös Ukrainan sotaan, jossa on tapettu miljoonia.
Suurimpana murheena pidän Russofobiaa, täällä tehdään poliittisia päätöksiä venäjävihalla. Tälle järkyttävälle Russofobialle pitää tehdä jotain. Meillä täällä Suomessakin oma venäjänkielinen/ venäläinen vähemmistö. Eivät ansaitse tätä poliittista ja valtamedian luomaa venäjävihaa.
Juuri näin. Eräs tuttavani naureskeli aikoinaan suomalaisten ”russofobialle”. Kertoi että toisen maailmansodan aikana Neuvostolitto ja Saksa olivat pahimmat veriviholliset. Ja nyt, ne ovat parhaat kauppakumppanit ja kulttuurinvaihtajat. Hän ihmetteli että jos kerran saksalaiset ovat päässeet asiasta yli ja solmineet hyvät suhteet, niin miksi ihmeessä suomalaiset eivät ole. Samaan hengenvetoon mietti sitä miksi suomalaiset kuitenkin kumartavt ruotsalaisia eivätkä tunne samaa vihaa ruotsalaisia kohtaa? Sillä onhan Suomi taloudellisesti alistetumpi Ruotsin vallan alle kuin koskaan ennen.
No, ehkä seuraavista sukupolvista löytyvät ne fiksummat päättäjät. Nykyiset sukupolvet ja nykyiset päättäjät ovat liian tyhmiä tekemään diplomaattisia päätöksiä.
Erittäin hyvä esimerkki oli istuvan presidenttimme aivopieru droneista. ”Suomella ei ole vaaraa koska Suomella ei ole rajaa Ukrainan kanssa”. Ööö… siis tulevatko ne dronet sittenkin Ukrainasta eivätkä Venjältä??? Sittenhän Suomi onkin turvassa koska Ukraina ei koskaan hyökkää Suomeen.