Yksi vaikeimmista ja vähiten puhutuista asioista päihdeongelmasta toipumisessa ja rikollisesta elämästä irtautumisessa on identiteetti. Päihteet ja rikollinen elämä eivät ole useinkaan vain tapoja tai tekoja, vaan ne ovat vuosien mittaan muodostuneet osaksi ihmisen minuutta – vastaus kysymykseen kuka minä olen.
Kun päihteiden käyttö tai rikollinen toiminta alkaa nuorena, siitä tulee nopeasti enemmän kuin selviytymiskeino. Se tarjoaa roolin, yhteisön ja paikan maailmassa. Ihminen ei ole vain käyttäjä tai rikollinen – hän on sitä identiteetiltään. Siksi lopettaminen ei tarkoita ainoastaan aineiden tai tekojen jättämistä, vaan kokonaisen identiteetin purkamista.
Juuri tässä kohtaa mielestäni moni hoitopolku epäonnistuu.
Päihdehoidossa keskitytään usein siihen, että käyttö saadaan loppumaan. Se on tietenkin välttämätöntä. Mutta jos hoito päättyy siihen, ihminen jää tyhjän päälle. Vanha identiteetti on riisuttu pois, mutta tilalle ei ole rakennettu mitään. Jäljelle jää tyhjyys, häpeä ja kysymys, johon ei ole vastausta: kuka minä olen nyt?
Tähän päälle tuleva kuntoutus tarjoaa usein tärkeitä ja hyödyllisiä työkaluja päihteettömyyden ylläpitämiseen: arjen rytmiä, tunne- ja käyttäytymismalleja sekä niin sanottujen luonteenpiirteiden tai -vikojen tarkastelua. Ne ovat arvokkaita elementtejä. Silti kuntoutuskin jää usein kiertämään samaa ydinkysymystä sivusta. Ihmistä opetetaan toimimaan toisin, mutta harvemmin autetaan vastaamaan siihen, kuka hän on ilman päihteitä ja vanhaa rooliaan.
Tämä tyhjiö on vaarallinen. Se on hetki, jolloin retkahdus ei ole heikkoutta vaan looginen seuraus. Päihteet tai rikollinen elämä tarjoavat tutun identiteetin takaisin. Ne antavat merkityksen, rakenteen ja paikan – vaikka tuhoisan sellaisen.
On epärealistista odottaa, että ihminen pysyy raittiina tai lainkuuliaisena, jos häneltä on viety ainoa identiteetti, jonka varassa hän on elänyt, ilman että tilalle rakennetaan uutta.
Päihdehoidossa ja rikosseuraamustyössä pitäisi huomioida tämä paljon nykyistä vakavammin. Kysymys ei ole vain siitä, miten käyttö loppuu, vaan siitä, millainen ihminen syntyy sen jälkeen. Pelkkä ”entinen päihteidenkäyttäjä” tai ”entinen rikollinen” ei ole identiteetti, joka kantaa pitkälle. Se sitoo ihmisen menneisyyteen ja ylläpitää häpeää.
Tarvitaan tilaa ja tukea uuden tarinan rakentamiselle. Ihmiselle on annettava mahdollisuus nähdä itsensä tekijänä, oppijana, vanhempana, työntekijänä, auttajana tai luovana ihmisenä – jonakin muuna kuin ongelmiensa kautta määriteltynä.
Identiteetti ei muutu päätöksellä eikä hoitojakson aikana. Se syntyy teoista, toistosta ja siitä, että ympäristö alkaa suhtautua ihmiseen uudella tavalla. Jos yhteiskunta näkee ihmisen ikuisesti entisenä narkomaanina, juoppona tai rikollisena, on kohtuutonta vaatia häntä näkemään itsensä toisin.
Siksi päihdehoidon pitäisi sisältää systemaattisesti myös identiteettityötä: merkityksen, roolin ja tulevaisuuden rakentamista. Ilman sitä hoito jää vajaaksi, ja vastuu epäonnistumisesta sysätään yksilön harteille.
Todellinen toipuminen alkaa vasta silloin, kun ihminen lakkaa kysymästä kuka olin ja alkaa uskaltaa kysyä kuka minusta voi tulla.
Jos tätä kysymystä ei huomioida, päihdehoito hoitaa oireita – mutta ei juurisyytä.
Samuel Gryning 10.1.2026