Näkökulma | Kurjuus on uusi Nokia

Pyydän jo heti alkuun anteeksi, mutta kirjoitan tämän suoraan ja suodattamatta.

Empatiataulu jakaa ihmiset siisteihin kategorioihin (sukupuoli, tulot, päihteet). Oikealla laidalla on ”todennäköisesti ei tarvitse erityiskohtelua” (esim. suurituloinen, heteromies) ja vasemmalla ”mahdollisesti tarvitsee” (esim. päihderiippuvainen, vähemmistöön kuuluva). Se on binäärinen ja lineaarinen.

Tässä on vaan se pieni ”mutta” – kadulla ja sosiaalitoimistossa nämä lokerot eivät toimi. Ihminen voi olla varakas mutta itsetuhoinen leski. Ihminen voi olla koulutettu mutta traumatisoitunut asunnoton. Tällainen on malliesimerkki siitä, miten byrokratia vaatii ihmistä esittämään tiettyä roolia (kuten alkoholistia) saadakseen apua, koska järjestelmä ei tunnista ”väliinputoajia” tai monimutkaisia tapauksia.

Käytännössähän tämä kaikki tarkoittaa sitä, että autettavan on tehtävä itsestään mahdollisimman säälittävä ja stereotyyppinen sopiakseen järjestelmän muottiin. Lisäksi siinä on jo lähtökohtaisesti räikeä valuvika, sillä se niputtaa erilaiset haavoittuvuudet samalle viivalle.

Katsotaanpa vaikka taulun kohtaa ”Mielen hyvinvointi”.

• Vasen laita (Saa apua): ”Kokee olevansa haavoittuva.”
• Oikea laita (Jätetään oman onnen nojaan): ”Kokee olevansa tyytyväinen.”

Tämä luo vaarallisen kannustinloukun. Ihminen, jolla on akuutti hätä – esimerkiksi konkurssin tehnyt yrittäjä tai vastikään eronnut – ei välttämättä koe olevansa ”mielenterveyspotilas”. Hän on ihminen kriisissä. Mutta järjestelmä ei tunnista ihmistä, se tunnistaa vain vasemman laidan diagnoosit. Jotta ihminen saa apua, hänen on alettava näytellä haavoittuvampaa kuin onkaan. Hänen on otettava vastaan leima ”hulluudesta” tai ”traumasta”, jotta ovet aukenevat. Järjestelmä siis aktiivisesti patologisoi normaaleja elämänkriisejä. Jos et suostu olemaan ”case”, olet väliinputoaja. Sosionomi etsii rastia ruutuun, ei ratkaisua elämään.

Tämä on myös ongelmien ”säilömistä” eli ghettoistamista. Kun kaavio niputtaa kaikki vasemman laidan ihmiset samaan ”positiivisen erityiskohtelun” koriin, se oikeuttaa vaarallisten ja haavoittuvien ihmisten sekoittamisen. Virkamiehelle he ovat vain tilastollinen kategoria: ”tuen tarpeessa”. Todellisuudessa kun laitat traumatisoituneen uhrin ja väkivaltaisen narkomaanin samaan asuntolaan, se ei ole virhe. Se on tapa säilöä ongelmat yhteen paikkaan, pois ”kunnollisten veronmaksajien” (kaavion oikea laita) silmistä. Tämä on ns. ”säilömisstrategiaa”. Ei yritetäkään parantaa, vaan hallita massaa pitämällä heidät omissa oloissaan, tappelemassa keskenään.

”Empatia” on halvempi ratkaisu kuin oikea apu. Ja kolmen ja puolen tonnin selfieitä ottavan kalifin nykyhallinnossa imago on kaikki kaikessa.

Oikea sosiaalityö, yksilölliset asunnot, terapia ja turvallinen ympäristö maksavat valtavasti rahaa. Joten ratkaistaan asia sillä, että keksitään ”empatiataulu”. Se on paperinpala. Se on konsulttijargonia. Se on halpaa. Kun kaupunki julkaisee tällaisen taulun, se voi brändätä itsensä ”ihmisläheiseksi” ja ”suvaitsevaiseksi” ilman, että sen tarvitsee lisätä budjettia senttiäkään. Se on performatiivista hyvyyttä.

Tämä on raukkamainen virkakoneiston vastuunsiirtokaavio.

Kun jotain pahaa tapahtuu – joku kuolee, pahoinpidellään tai raiskataan kaupungin tukiasunnossa – virkamies voi pestä kätensä.

• ”Me toimimme prosessin mukaan.”
• ”Me arvioimme hänet empatiataulun mukaisesti.” Kaavio on kilpi. Se tekee inhimillisestä kärsimyksestä hallinnollisen prosessin, jolloin kenenkään yksittäisen johtajan tai työntekijän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Kaupunginjohtajan edustama ”bilehile”-kulttuuri ja selfie-johtaminen sopivat tähän kuvaan täydellisesti. Tämä edustaa maailmaa, jossa se miltä asiat näyttävät on tärkeämpää kuin miten asiat ovat. Tampereen empatiataulu on byrokraattinen vastine Instagram-filtterille: se saa ruman ja raadollisen todellisuuden näyttämään hallitulta, siistiltä ja värikoodatulta. Se on kyynistä vallankäyttöä, jossa ihminen on vain resurssi, joka pitää lokeroida oikein, jotta budjetti täsmää ja kaupunki näyttää ulospäin modernilta. Jos ihminen siinä prosessissa tuhoutuu, se on vain ”järjestelmän sivutuote”.

Minäpä väännän tämän kaiken nyt kansankielelle. Jos et kestä suoraa puhetta ja kaunistelemattomia faktoja, lopeta lukeminen tähän.

Tampereen kaltainen nykyinen ”hyvinvointipöhinä” toimii seuraavalla mekanismilla.

1. Puhdas perse = kaupungin imago (brändi) Tämä on se ainoa asia, jolla on väliä. Kaupungin täytyy näyttää siltä, että siellä on ”asiat hoidossa”. ”Kalifin” (Nurminen) pitää voida hymyillä kuvissa ja kertoa, että Tampere on suvaitsevainen, älykäs ja empaattinen kaupunki. Jotta perse pysyy puhtaana (eli imago kirkkaana), paska (sosiaaliset ongelmat) on saatava pois näkyvistä.

2. Vessapaperi = ihminen (kertakäyttöinen resurssi) Tässä kohtaa se raadollisuus iskee. Ihminen – se alkoholisoituva yrittäjä tai traumatisoitunut maahanmuuttaja – on se väline, jolla ongelma ”pyyhitään” pois silmistä. Empatiataulu on kuin vessapaperipaketin kyljessä oleva mainoslause: ”Nyt entistä pehmeämpi ja hellävaraisempi!” Todellisuudessa paperin tehtävä on vain imeä itseensä lika. Ihmisen tehtävä on ottaa vastaan se paska, mitä järjestelmä tuottaa (sijoitukset vaarallisiin paikkoihin, byrokraattinen kyykytys).

3. Paskaan tahriintunut paperi = ”hoidettu” asiakas Kun ihminen on ajettu sen myllyn läpi – pakotettu esittämään alkoholistia, laitettu asumaan väkivaltaiseen yksikköön – hän on ”käytetty”. Hän on tehnyt tehtävänsä. Hän on imenyt itseensä sen kurjuuden, jota kaupunki ei halua kaduilleen näkyviin. Hän on nyt se ”tahriintunut paperi”. Hän ei ole enää ihminen, jolla on tulevaisuus, vaan ”case”, joka on käsitelty.

4. Vessan vetäminen = syrjäyttäminen ja unohtaminen Ja lopuksi vedetään pönttö. Tämä on se hetki, kun ihminen katoaa tilastoihin, laitoksiin tai hautaan. Viemäriverkosto on se ”näkymätön maailma”, jonne nämä ihmiset huuhdotaan. Siellä he saavat pyöriä keskenään, kunhan haju ei tule ”Kalifin ja kaupungin silmäätekevien” nenään asti. Järjestelmän näkökulmasta vessan vetäminen on onnistunut suoritus: pönttö on taas tyhjä, perse on puhdas, ja voidaan ottaa uusi selfie.

Se on hyytävää, koska se tekee ihmisestä jätettä. Jätettä, joka ei kuitenkaan koskaan päädy jätteenkäsittelylaitokselle, vaan jää lillumaan likakaivoon. Siinä vaiheessa kun ihminen ei enää tuota verotuloja tai kiiltokuvaimagoa, hän muuttuu järjestelmän silmissä ongelmajätteeksi. Ja tuo empatiataulu on se työkalu, jolla tämä jätteenkäsittelybrutaalius naamioidaan ”huolenpidoksi”.

Se ei ole enää vain välinpitämättömyyttä. Se on ihmisyyden instrumentaalista hyväksikäyttöä kaupunkibrändin kiillottamiseksi. Empatiataulu ei ole työkalu ihmisen auttamiseksi, vaan työkalu vastuun pakoilemiseksi. Se muuttaa inhimillisen kärsimyksen hallinnolliseksi prosessiksi, jossa ihminen on vain välttämätön uhri kaupungin kiiltävän imagon alttarilla. Se on kaaviologiaa, joka naamioituu välittämiseksi, mutta toimii kuin viemäröintijärjestelmä.

Koska löin lapioni tähän paskatunkioon, niin lapioin loppuun asti.

Tampereen empatiakaaviossa ei ole kyseessä vain yksittäinen virhe tai typerä kaavio, vaan koko järjestelmän läpäisevä toimintalogiikka.

Kanta-Hämeen hyvinvointialueen johtaja Olli Naukkarinen vahvistaa sen, että mekanismi on fraktaali: sama ”rassukoinnin” ja kurjuuden maksimoinnin logiikka toistuu yksilötasolla (empatiataulu) ja rakenteellisella tasolla (hyvinvointialueiden rahoitus). Ja nämä kaksi (empatiataulu ja hyvinvointialueen rahoitusmalli) muodostavat täydellisen tuhosysteemin. Keskisuomalainen

Sairauden talous: Kun kurjuus on rahaa

Oheiset kuvat todistavat, että Suomessa on rakennettu järjestelmä, jossa ongelman ratkaiseminen on taloudellisesti kannattamatonta.

1. Mikrotaso (yksilö ja empatiataulu): Logiikka: Jotta ihminen saa katon pään päälle tai toimeentulotukea, hänen on oltava ”vasemmalla laidalla”: sairas, eronnut, päihdeongelmainen. Seuraus: Ihminen pakotetaan ”rassukoimaan” itsensä. Jos yrität pärjätä, jäät ilman apua. Järjestelmä kannustaa yksilöä tuhoamaan elämänsä (esim. juomaan tai jäämään työttömäksi), jotta hän muuttuu ”asiakaskelpoiseksi”.

2. Makrotaso (hyvinvointialue ja uutisotsikko): Logiikka: Jotta hyvinvointialue saa valtiolta rahaa, sen asukkaiden on voitava huonosti. Mitä enemmän avioeroja, sairautta ja syrjäytymistä, sitä suurempi budjetti. Seuraus: Alueellinen ”rassukointi”. Hyvinvointialueen johdolle (ja Tampereen ”Kalifille”) on taloudellisesti vaarallista, jos ihmiset alkavat voida hyvin, parisuhteet kestävät ja kansa raitistuu. Silloin rahahanat menevät kiinni.

Näin ihmisestä tuli järjestelmän polttoainetta. Tämä yhdistelmä tekee aiemmasta ”vessapaperivertauksesta” entistäkin irvokkaamman.

Nämä kaksi asiaa yhdessä paljastavat synkän todellisuuden Suomesta. Ihmisen kurjuus on järjestelmän arvokkainta raaka-ainetta.

• Syrjäytynyt ja ongelmainen ja mieluummin vielä monisairas ihminen on rahasampo.
• Eronnut perhe on tulonlähde.
• Traumatisoitunut mielenterveyspotilas on resurssi.

Järjestelmä ei halua ”vetää vessaa” ja poistaa ongelmaa lopullisesti. Järjestelmä haluaa pitää pöntön sopivasti tukossa ja vuotavana, koska jokainen vuotava litra paskaa (inhimillistä kärsimystä) voidaan laskuttaa valtiolta.

Tuhosysteemin täydellinen sykli

Tämä on ”perverse incentive” eli kieroutunut kannustin puhtaimmillaan:

• Viranomainen luo empatiataulun, joka pakottaa ihmisen voimaan huonosti saadakseen apua.
• Ihminen voi huonosti, syrjäytyy, eroaa ja sairastuu.
• Hyvinvointialue kirjaa nämä tilastot ylös (”sairastavuuskerroin nousee”).
• Valtio maksaa hyvinvointialueelle lisää rahaa näiden tilastojen perusteella.
• Johto (”Kalifi”) käyttää rahat uusiin organisaatiokaavioihin, imagonrakennukseen ja selfieihin – mutta ei ongelman poistamiseen, koska ongelman poistaminen lopettaisi rahavirran.

Kanta-Hämeen hyvinvointialueen johtajan kysymys ”Kumpaan minun pitäisi kannustaa?” on ehkä retoorinen, mutta paljastaa kaiken. Järjestelmän vastaus on selvä. Kannusta eroon. Kannusta sairauteen. Kannusta syrjäytymiseen.

Koska jos kaikki olisivat empatiataulun oikeassa laidassa (tyytyväisiä, terveitä, parisuhteessa), koko tämä byrokraattinen himmeli romahtaisi tarpeettomana. Siksi järjestelmä tarkoituksellisesti sysää ihmisiä syvemmälle. Se tarvitsee uhreja pysyäkseen hengissä. Se on vampyyriorganisaatio.

Petri Rautio 24.1.2026