Venäjän vastaisen propagandan piilevät tarkoitusperät

Usein ajatellaan, että propagandan tarkoitus olisi vain käännyttää yleisö toista osapuolta vastaan ja toisen puolelle. Mutta joissain tapauksissa se voi olla monitasoisempaa ja kohdistua myös niihin, jotka näkevät sen olevan propagandaa ja eivät ole käännytettävissä; houkutella heitä valitsemaan tiukasti puolensa vastakkainasettelun voimistamiseksi. Totuus tulee tietysti aina kertoa, mutta huolellisesti ja tasapainoisesti kaikki puolet huomioiden. Muutoin riskinä on, että totuuden kertoja edistääkin ei-toivomaansa agendaa tavalla, jota ei välttämättä tule ajatelleeksi. Lisäksi on hyvä muistaa, että joillain näennäisesti totuuden kertovillakin voi olla taka-ajatuksia tai kätkettyjä agendoja.

Sotaa käyvät osapuolet pyrkivät hyödyntämään propagandaa saadakseen paremmin myytyä yleisölle oikeutuksen omille toimilleen. Lännessä valtamedia kauhistelee Venäjän yrityksiä levittää propagandaa. Samalla se ja sitä seuraavat eivät mielellään myönnä tai halua tiedostaa lännen levittävän Venäjän vastaista propagandaa. Yhtä lailla sitten Venäjä ja sitä kannattavat antavat mielellään ymmärtää, että vain länsi levittää propagandaa, mutta Venäjä ei.

Aina ei ole helppoa selvittää mikä on propagandaa ja mikä ei. Jiri Keronen esittää esimerkiksi Venäjän näkökulmasta raportoivan DONi Newsin käyttäneen uutisoinnissaan hyökkäyksestä Donetskia vastaan kuvituskuvana kuvaa Mariupolista Venäjän hyökkäyksen jäljiltä, ja uutisoineen epärealistisesti vuonna 2017, että Yhdysvallat olisi lähettänyt kerralla peräti 40 prosenttia kaikista tankeistaan Eurooppaan osana sotavalmisteluja Venäjää vastaan. Varmasti parempiakin esimerkkejä löytyisi, mutta en ole niin tiiviisti seurannut konfliktin yksittäisiä aseellisia tapahtumia, eikä tämän kirjoituksen tarkoitus ole alkaa väittelemään, minkä osapuolen selonteko mistäkin yhteenotosta pitää paikkansa ja mikä on propagandaa.

Hiljattaisena esimerkkinä Venäjän vastaisesta propagandasta voisi toimia Puolan ilmatilaan päätyneet venäläiset droonit, jotka vaikuttavat olleen vihollisen tutkavalvonnan hämäämiseen ja tiedusteluun käytettäviä halpoja muovi- ja vanerilennokkeja, kuten Olli Tammilehto kirjoittaa. Mediassa esitetty talokin olisi vaurioitunut ”Puolan ilmavoimien ohjuksesta, joka drooneja vastaan käydyssä kamppailussa oli pudonnut räjähtämättä talon päälle”. Droonit ovat myös herkkiä häirinnälle ja niitä vastaan on kehitetty tekniikkaa, joka mahdollistaa vastapuolen ottaa niitä ohjaukseensa. Ei ole siis sanottua, kuka lopulta oli vastuussa droonien päätymisestä Puolaan. Samuel Gryning pohtii mahdollisuutta, että ”ilmatilan loukkaus oli lavastettu provokaatio, jolla pyritään oikeuttamaan tiukemmat toimet Venäjää ja sen liittolaisia, kuten Valko-Venäjää, vastaan”.

Itä ja länsi – vastakkain vai ei?

Propagandaa siis esiintyy puolin ja toisin, mutta tässä kirjoituksessa tarkoitukseni on pohtia, voiko sen taustalla olla piilevämpiä ja syvällisempiäkin tarkoitusperiä kuin pelkästään vastapuolen mustamaalaaminen. Olen usein kirjoittanut idän ja lännen vastakkainasettelun mahdollisesta keinotekoisuudesta – ainakin mitä korkeamman tason toimijoista puhutaan. Idän ja lännen vallanpitäjien agendat kun eivät lopulta näytä poikkeavan merkittävästi toisistaan. Globaali eliitti tuntuisi pelaavan tässäkin asiassa kaksin kortein – ajavan vallan keskittämiseen tähtäävää agendaa niin Yhdysvaltojen johtamassa lännessä kuin Venäjän ja Kiinan johtamassa idässä. Kiinassa esimerkiksi Rockefellerien kädenjälki näkyy jo 1910-luvulta lähtien, ja Maailman talousfoorumin (WEF) perustaja Klaus Schwab on ylistänyt Kiinan roolia globalisaation muodonmuutoksessa tarpeelliseksi näkemäänsä moninapaiseen ja inklusiiviseen suuntaan.

Tästä ei kuitenkaan pidä vetää niin suoraviivaisia johtopäätöksiä, että kaikki olisi yhtä suurta näytelmää. Tai toki politiikka jo ihan Suomen sisäisiin asioihin liittyen on jonkinasteista teatteria. Televisioruuduissa käydään tiukkasanaista väittelyä, mutta kameroiden sammuttua jutellaan hyvässä hengessä, ja suurimmat kilpakumppanit eivät löydykään vastapuolueesta vaan omasta puolueesta, jonka sisällä käydään verisiä kamppailuita äänestäjistä ja puolueen johtopaikoista, kuten mm. kansanedustaja Teemu Keskisarja on kertonut. Tämä on kuitenkin eri näytelmä kuin se, joka nähdäkseni on menossa korkeammalla tasolla. Matalammalla tasolla varmasti oikeiston ja vasemmiston, kuten idän ja lännen välillä on aitoakin ideologista erimielisyyttä. Kaikilla niillä, jotka tuottavat Venäjän (tai lännen) vastaista propagandaa ei välttämättä itsellään ole mitään tässä esittämiäni syvempiä tarkoitusperiä, vaan he voivat toimia hyvässä uskossa.

Globalistit eivät tietenkään pysty suoraan vaikuttamaan ja kontrolloimaan kaikkea, mitä yksittäiset ihmiset tekevät. Mekanismit, joilla pyritään ohjailemaan kehityskulkuja toivottuun suuntaan, ovat hienovaraisempia. Paradoksaalisesti, mitä korkeammin ihminen on koulutettu, sitä haavoittuvaisempi hän vaikuttaa olevan tietynlaiselle ”ohjelmoinnille” ja indoktrinaatiolle; ”oikeiden” ideologioiden ja ajatusten omaksumiselle niin, ettei niitä sovi edes kyseenalaistaa, vaan kyseenalaistajat ovat ”pahoja” ihmisiä. Sillä korkeakouluissa ei juurikaan rohkaista vallitsevien ”totuuksien” kyseenalaistamiseen, vaan ne toimivat ennemminkin sisäänajona järjestelmään.

Globalistit pyrkivät hyödyntämään ”hajota ja hallitse” -taktiikkaa, jonka onnistumiseksi vastakkainasettelujen rakentaminen ja kärjistäminen on oleellista. Ensin meille iskostetaan ajatusta lännen hyvyydestä ja Venäjän pahuudesta. Mutta kun pääsemme yli näistä ensimmäisen tason valheista ja alamme nähdä, kuinka meitä pyritään manipuloimaan, on vaarana, että astumme uuteen ansaan. Sillä tämän jälkeen meille tarjotaan henkilöitä, kuten Donald Trump tai Vladimir Putin, joiden kelkkaan meidän tulisi lähteä, koska he ovat ”oikeamielisiä” ja ”vastustavat pahaa länttä ja/tai globaalia eliittiä”. Ja kenties he joitain oikeansuuntaisia asioita ovat välillä saaneetkin aikaan, mutta ovatko ne olleet merkityksellisiä suuremmassa kuvassa vai onko kyse enemmänkin illuusiosta, että nämä poliittiset johtajat todella yrittäisivät viedä asioita parempaan suuntaan?

Niin sanotuissa ”kriittisissä piireissä” esiintyy samankaltaista laumautumista ja ”oikeiden” mielipiteiden vaalimista kuin valtamediassa ja siihen sokeasti uskovien keskuudessa, mutta vastakkaisesta näkökulmasta – kuin peilikuvana. Jos valtamediassa länttä kritisoivat leimataan ”putinisteiksi”, niin vastamedian parissa usein Putinia kritisoivat ovat ”Naton tai CIA:n kätyreitä”.

Gustave Le Bonin teoksen Joukkosielu (1895) suomenkieliseen versioon esipuheen tehnyt Timo Hännikäinen kirjoittaa, että ”niin kapinoitsijoita kuin vanhaa poliittista eliittiä ohjaavat tunneperäiset reaktiot, ja niiden kamppailu on ennen kaikkea kamppailua mielikuvista”. Vaihtoehtoismedioita lukevat kerääntyvät usein omiin ryhmiinsä sosiaalisessa mediassa. Hännikäinen vertaa somea entisaikojen puoluelehtiin ja toteaa samanmielisten kokoontuvan siellä yhteen ja lietsovan toisiaan äärimmäisiin tunnetiloihin. Ruoho ei siis välttämättä ole vihreämpää toisinajattelijoiden karsinoissakaan.

Totuuden kertomisessakin on riskinä edistää ei-toivottua agendaa

Vastakkainasettelun luomiseksi globalistit tarvitsevat juuri sitä, että osa ihmisistä asettuu tiukasti puolustusasetelmiin Venäjän (tai vaikkapa Trumpin) suhteen. Kun aivan oikein tuomme esiin, että Venäjää on kohdeltu epätasapainoisesti lännen valtamediassa ja pyritty mustamaalaamaan, kirjoituksistamme ja puheistamme voi välittyä kuva, että Venäjä on vain ”pahan lännen viaton uhri”; se on vain provosoitu sotaan, eikä ole itse vastuussa mistään.

Tällöin soppa on valmis. Meidät nähdään vastapuolen silmin Venäjän puolustajina ja Venäjä-mielisinä – ja ehkä osa aidosti onkin sellaisia. Venäjän kannattaminen ei vaadi sitä, että haluaisi Suomeen Venäjän sotilastukikohtia (kuten ei Naton kannattaminen vaadi, että haluaisi Suomeen Yhdysvaltojen ydinaseita). Mutta vaikka uskon monilla Venäjän näkökulmaa esiin tuovilla ja tahattomasti joidenkin silmissä Venäjän kannattajiksi profiloituvilla olevan vilpitön pyrkimys esittää asiansa neutraalisti, on vaikea nähdä esim. UMV-lehteä neutraaliuteen pyrkivänä ja Venäjän propagandasta vapaana julkaisuna. Sen päätoimittaja Janus Putkonenhan vaikutti myös aiemmin mainitussa DONi Newsissä, jonka artikkeleissa totesimme niin ikään Venäjän propagandaa esiintyneen.

Joka tapauksessa globalistit toivovat osan kansasta sanovan, että Venäjä on vastuussa sodan syttymisestä ja toisen puolen sanovan, että Venäjä lavastettiin syylliseksi. Tämä jakaa kansaa ja johtaa loputtomiin kiistoihin ja väittelyihin vieden huomion pois siitä, että idän ja lännen eliittien päämäärät eivät lopulta vaikuta merkittävästi eroavan toisistaan.

Ratkaisu tähän on, että meidän tulee toki pyrkiä tuomaan totuus julki asiasta kuin asiasta, mutta kiinnittää tarkemmin huomiota siihen, kuinka sen teemme. Olisi pyrittävä näkemään molemmat puolet ja molempien tekemät ja kokemat vääryydet sekä olla asettumatta tiukasti kummankaan osapuolen puolelle. Tämä on toisinaan helpommin sanottu kuin tehty. Kun kirjoitamme vaikkapa aiemmin mainituista Puolan ilmatilaan ajautuneista drooneista täysin neutraalin kirjoituksen, jossa tuomme esiin faktoja, että Venäjän syyllisyys ei olekaan niin selkeä kuin väitetään, saatamme huomaamattamme tulla asettuneeksi Venäjän puolelle sillä tavoin, että lukijalle jää vahva mielikuva Venäjästä uhrina.

Mahdollinen lavastettu ”false flag” -operaatio voi siis olla monitasoinen, ja sen uhriksi voivat päätyä nekin, jotka mielestään vain paljastavat totuuden.

Jos lukija lukee ainoastaan sen tyyppisiä uutisia, että Venäjää on mustamaalattu, hänelle muodostuu Ukrainan sodasta kuva Venäjästä uhrina ja oikeiden asioiden puolesta taistelevana osapuolena. Vaikkei se olisikaan tarkoituksemme, niin omalta osaltamme saatamme ylläpitää tällaisen viestin leviämistä ja tavallaan levittää eräänlaista globalistien propagandaa, vaikka teknisesti ottaen kertoisimmekin vain faktoja. Tähän sudenkuoppaan putoamiselta ei ole aina helppoa tai mahdollista välttyä – kaikissa tilanteissa emme aina voi käsitellä asioita riittävän laaja-alaisesti – mutta ainakin sen olemassaolo on hyvä pitää mielessä.

Jeffrey Sachs – totuuden vai globalistien asialla?

Toisinaan tulee vastaan henkilöitä, jotka vaikuttavat olevan hyvällä asialla, mutta joiden taustalta paljastuukin epäilyttäviä seikkoja. Yhdysvaltalainen ekonomisti Jeffrey Sachs on yksi esimerkki tällaisesta henkilöstä. EU-parlamentissa pitämässään suomennetussa luennossa Sachs kritisoi lännen toimia Ukrainan kriisin eskaloimiseksi. Puheissa ei ole Venäjän ihannointia, ja asiat tuodaan hillitysti esille. Mutta on hyvin todennäköistä, että kuuntelijalle jää vähintäänkin alitajuntaan mielikuva Venäjästä ja Putinista väärinymmärrettyinä, koska länsi on toiminut väärin ja länsimedia on suoltanut heistä propagandaa. Tällöin herkästi aletaan puolustelemaan Venäjää, jonka toimia luennolla ei kritisoida sanallakaan.

Vaikka siis Sachsin esittämät asiat pitäisivät paikkansa, voivat ne omalla tavallaan olla propagandaa. Propaganda ei aina ole yhtä kuin valehteleminen, vaan tehokkaimmassa propagandassa on usein totuuden siemen, mutta jotain olennaista jätetään kertomatta. Olisiko se Sachsin kohdalla sitten tahatonta vai jopa tarkoituksellista tehden hänestä propagandistin?

Emme pääse kenenkään pään sisään, mutta voimme tarkastella Sachsin taustoja. Sachs on nimetty maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle Time-lehden toimesta vuosina 2004 ja 2005. Lisäksi amerikkalainen järjestö World Affairs Council of America on nimennyt hänet 500 vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon ulkopolitiikan alalla, ja hän on saanut lukuisia muitakin kunnianosoituksia ja palkintoja, joista viimeisin vuoden 2022 Tang Prize kestävän kehityksen kategoriassa.

Monet ovat kuulleet katumapäälle tulleesta John Perkinsistä – ”kehitysmaiden talouksien ammattitappajasta”. Hän on kertonut toimineensa CIA:n alihankkijana ja amerikkalaisten suuryritysten edustajana tavoitteenaan saada kehitysmaiden johtajia ottamaan valtavasti lainaa. Sitten kun maat eivät selvinneet lainanmaksusta, ne painostettiin yksityistämään valtionyhtiöitä. Sopimuksia ohjattiin amerikkalaisyrityksille johtaen lopulta siihen, että valtionyhtiöt ajautuivat ulkomaiseen omistukseen.

Jeffrey Sachs on itse kertonut ja myös Wikipedia valottaa hänen taustojaan seuraavasti: Vuonna 1985 hänet kutsuttiin Boliviaan avuksi taistelemaan hyperinflaatiota vastaan. Siellä aloitettiin tiukka rakennesopeutus, valtionyrityksiä yksityistettiin sekä hallinnon menoja ja työpaikkoja karsittiin. ”Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) mukaan Bolivia oli makrotaloudellisten uudistusten mallimaa, ja Sachsin suunnittelemaa inflaatiokuria kutsuttiin ’Bolivian ihmeeksi’”. Sachs oli kuvioissa myös Neuvostoliiton hajotessa. Siellä ”valtion omaisuus onnistuttiin yksityistämään maassa toimiville ja kansainvälisille toimijoille Anatoli Tšubaisin ohjaamana”.

Edellä kuvattujen taustatietojen valossa voi olla hyvin mahdollista, että Sachs on ollut Perkinsin tapainen talousammattitappaja. Vaikka hän olisi samaan tapaan tullut katumapäälle ja voimme saada tavalla tai toisella arvokasta tietoa tällaisten henkilöiden kertomuksista, on heihin syytä suhtautua varauksella. Ovatko he täysin vilpittömiä vai onko sillä jokin piilotarkoitus, kun he esittävät asiansa?

Sachs kehuu luennollaankin seuranneensa maailman politiikan tapahtumia hyvin läheltä ja tuntevansa ”kaikki [merkittävät] henkilöt”. Hän on ollut iso tekijä globalisti-vetoisessa YK:n kestävän kehityksen agendassa. Sachsilla on tiiviit linkit myös niin ikään globalistien agendaa ajavaan WEF:ään. Monet ovat erittäin kriittisiä esimerkiksi suomalaisten poliitikkojen WEF-yhteyksistä – perustellustikin – mutta vaikka paljastuisi Sachsin kaltaisella henkilöllä olevan yhteydet valtarakenteiden huipulle, ei häneen välttämättä suhtauduttaisi samalla tavoin kriittisesti, mikäli hänen sanomansa on sitä, mitä halutaan kuulla. Ennemmin aletaan kehitellä syitä, jotka oikeuttavat nämä yhteydet. Aivan kuten Vladimir Putin vain ”oveluuttaan” on ”esittänyt” korkean tason globalisti Henry Kissingerin pitkäaikaista luottohenkilöä ja pyörinyt Klaus Schwabin piireissä jo 1990-luvulta lähtien.

Sachs ja Mearsheimer eivät analyyseissaan huomioi riittävästi valtaeliitin kansainvälisyyttä

Jeffrey Sachsin materiaali vetoaa niihin, jotka haluavat nähdä Venäjän ainoastaan väärinymmärrettynä ja todellisena vastavoimana globalismille. Se voi olla tietyiltä osin pätevää materiaalia, mutta hän varoo mainitsemasta (tai ei omaa ymmärrystä), että pohjimmiltaan idän ja lännen valtaeliitit eivät ole niin kaukana toisistaan. Politiikan tutkija John J. Mearsheimer sanoo samankaltaisia asioita kuin Sachs. Mearsheimerilla on myös hyvää ja järkeenkäyvää sanottavaa. Mutta olen kritisoinut häntä siitä, että myös hän tuntuu näkevän maailman vain suurvaltojen välisenä kamppailuna hegemonia-asemasta, eikä tunnu huomioivan analyyseissaan maailman valtaeliitin toimivan kansainvälisesti niin, ettei se ole tiukasti sidoksissa minkään valtion kansallisiin etuihin – siitähän globalismissa on kyse, ja siksi heitä kutsutaan globalisteiksi.

Kamppailua hegemoniasta on, mutta se ei ole koko totuus. Geopolitiikkaa analysoiva James Corbett on todennut, ettei kansainvälisiä suhteita kannattaisi ajatella siten, että vallankahvassa ja rahahanojen äärellä olevat ihmiset olisivat kiinnostuneita kansallisista eduista ja lojaaleja oman maansa kansalaisia kohtaan. Sen sijaan meillä on joistain tuhansista vaikutusvaltaisissa asemissa olevista yksilöistä koostuva ”superluokka”, joka kykenee toimimaan ylikansallisesti ja tavoittelemaan omia päämääriään. Miljardöörillä yhdestä maasta on enemmän yhteistä toisen maan miljardöörin kanssa kuin oman maansa työläisen – siinäkin tapauksessa, että maiden välit muodollisesti olisivat huonot, jopa sotaisat.

Toisinaan näiden superluokkaan kuuluvien kamppailu ja erimielisyys voi olla aitoakin ja johtua sisäisistä ristiriidoista, toisinaan se on kylmästi laskelmoitua teatteria, jonka ajatellaan hyödyttävän heitä kaikkia. Joka tapauksessa lopputulema on, että sodat eivät koskaan ole kansalaisten edun mukaisia, vaan hyödyttävät aina niitä, jotka vähät välittäen kansalaisistaan lähettävät näitä tykinruoaksi.

Syystä tai toisesta Sachs ja Mearsheimer eivät analyyseissaan huomioi edellä mainittua, vaan haluavat nähdä maailman puhtaasti idän ja lännen vastakkainasetteluna. Iltalehti kirjoittaa Mearsheimerin edustavan realistista koulukuntaa, jossa nähdään, ”että kansainvälinen järjestelmä on luonnostaan vaarallinen, sillä valtioilla ei ole ylempää tahoa, jonka puoleen kääntyä”. Tämä pitää paikkansa ja on toki ongelmallista; konfliktitilanteissa toteutuu vahvimman oikeus. Mutta tämänkin asian suhteen on syytä olla tarkkana. Myös globalistit voisivat haluta korostaa tätä nykyisen järjestelmän valuvikaa voidakseen tarjota ratkaisuksi maailman yhdentymistä jonkinlaisen maailmanhallituksen alaisuuteen.

Onko paljastajiksi kääntyneillä globalistien juoksupojilla oma agendansa?

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole sanoa, että esim. Jeffrey Sachsia tai John Mearsheimeria ei tulisi ollenkaan kuunnella tai että totuutta ei tulisi kertoa, jos sillä tavoin edistää jotakin mielestään ei-toivottua agendaa. Kyseisillä herroilla on mielenkiintoista ja osuvaakin analyysia sekä perusteltuja näkemyksiä. Eikä toimittajan tehtävä ole miettiä, mitä totuuden kertomisesta seuraa ja yrittää kaataa lukijan kurkkuun vain sellaista tietoa, jonka toivoo edistävän tietynlaista ajattelemista. Tämä olisi valtamedian valitettavan usein harjoittamaa agendajournalismia. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että Sachsin tai Mearsheimerin lausunnoilla voi olla tiettyjä taka-ajatuksiakin, ja kenties niiden tarkoitus on ohjata kuulijaa valitsemaan puolensa idän ja lännen väliltä.

Aiemmin mainittu John Perkins herättää myös epäilyksiä. Hänen kertomansa asiat taloudellisena ammattitappajana toimimisestaan pitänevät paikkansa, sillä tällaisesta toiminnasta on muitakin viitteitä. Ja vaikuttaa, että tätä kansallisen omaisuuden yksityistämistä ja ryöstämistä pyritään harjoittamaan Euroopassakin, mutta kenties vähän hienovaraisemmin keinoin. Se mikä epäilyttää on, että kuinka Perkins on onnistunut niinkin menestyksekkäästi tuomaan asiaansa julki, että on luennoinut yli 50 yliopistossa ympäri maailmaa ja saanut palstatilaa lukuisissa valtamedioissakin? Hän tuntuu olevan hyvin salonkikelpoinen paljastusten tekijä, kuten myös EU-parlamentissa luennoinut Sachs. Vastaavasti kun esim. Michael Collins Piper oli menossa kalifornialaiseen collegeen puhumaan kirjansa pohjalta, jossa esittää Israelin, CIA:n ja järjestäytyneen rikollisuuden olleen presidentti John F. Kennedyn murhan takana, vastustus oli valtaisaa ja lopulta koko tapahtuma peruttiin.

Monesti kun maailman mittakaavassa hyvin marginaalista kieltä puhuvien suomalaispodcastaajien lähetyksissä yhteydet katkeilevat, on linjoilla oltava ”taatusti CIA tai vähintään Supo”, mutta jostain syystä maailmankielellä puhuvat perkinsit ja sachsit saavat vapaasti kiertää puhumassa EU-parlamenttia myöten.

Vaihtoehtoismedioissa on muistettava kyseenalaistaa myös muidenkin kuin selkeästi länsimaista propagandaa esittävien tahojen sanomisia ja tarkoitusperiä. Voiko olla jokin syy siihen, että globalistipiireissä tai heidän juoksupoikanaan pyörinyt henkilö tekee jonkin paljastuksen tai alkaa puhua tietystä näkökulmasta näennäisesti globalismia vastaan, mutta menemättä kuitenkaan aivan ongelman ytimeen asti? Opposition kontrollointi soluttamalla ja valeoppositioita luomalla on kuitenkin historian saatossa ollut vallanpitäjien paljon käyttämä strategia, kuten Operaatio Trusti osoittaa.

Totuus tulee siis kertoa, mutta asiat muotoilla harkiten, ettei tahtomattaan edistä toispuolisen mielikuvan muodostumista. Lukija tehköön sitten omat johtopäätöksensä, kunhan hän vain saa kaiken oleellisen tiedon. Vaikkakin omien ennakkonäkemystensä vastaisen tiedon vastaanottaminen ei aina ole ihmiselle helppoa, mutta se on sitten jo toinen ongelma. Tekniikan Maailma kirjoittaa Ohion osavaltionyliopiston tutkimuksesta, jossa tutkijat kutsuvat ilmiötä ”tiedon riittävyyden illuusioksi”. Ihmiset kokevat heillä olevan riittävästi tietoa, vaikka olisivat perehtyneet vain toisen puolen perusteluihin. Usein kaikessa valtamediaan luottavia kritisoidaan tästä, mutta toisaalta moni vaihtoehtoismedioita seuraavakin saattaa muitta mutkitta omaksua esimerkiksi tässä kirjoituksessa mainitun Jeffrey Sachsin sanoman riippumattomana totuutena miettimättä hetkeäkään hänen taustojaan, luotettavuuttaan ja mahdollisia piileviä agendojaan.

Tahatonta vai tahallista harhaanjohtamista?

Toisinaan on vaikea sanoa, toimivatko jotkin harhaanjohtajat tahallisesti vai tahattomasti vailla parempaa tietämystä. Olen useaan otteeseen ottanut kirjoituksissani esimerkiksi Janus Putkosen. Ei siksi, että haluaisin maalittaa häntä, vaan olen jopa todennut arvostavani hänen varhaisempaa pioneerityötään suomalaisessa vaihtoehtoisessa mediassa. Mutta valitettavasti näen hänet nykyisin jonkinlaisena harhaanjohtajana. Putkosella ja UMV-lehdellä on paljon seuraajia, joten siksi hänen sanomisillaan on merkitystä ja kritiikkini kohdistuu niihin.

Vaikka Putkonen usein puolustautuukin väittämällä, ettei ole saanut ruplaakaan Venäjän hallitukselta, ei tällä ole suurta merkitystä. Siinä missä hänen sanomisissaan Donald Trump sentään välillä on sankari ja välillä konna, on Putinille varattu pelkästään sankarin rooli, enkä muista enää aikoihin kuulleeni häneltä pienintäkään kriittistä sanaa Putiniin liittyen. Putkonen ei ole pitkään aikaan vaikuttanut objektiivisesti Venäjästä raportoivalta toimittajalta vaan Putinin fanipojalta. Eikä edes yritä enää salata tätä, vaan avoimesti myöntää, että hänellä ”on ollut Putin-paita vähintään vuodesta 2014 lähtien”. Samassa yhteydessä hän kritisoi presidentti Sauli Niinistön aiheuttamaa hurmiota suomalaisissa, eikä edes tunnu tajuavan ironiaa puheissaan.

Usein Putkonen kritisoi sionisteja ja esittää Putinin kukistaneen oligarkit. Hän kuitenkin unohtaa mainita Putinilla olleen tukenaan ”armeija” juutalaisia oligarkkeja, kuten Mikhail Fridman, Moshe Kantor ja Lev Leviev. Vaikka kaikki näistä eivät ole sionisteja ainakaan julkisesti, ovat he tukeneet Israelin politiikkaa, joka on vahvasti linjassa sionismin kanssa. Putkosta ja Levieviä yhdistääkin Putinin ihailu, sillä siinä missä ensin mainittu on kulkenut ylpeästi Putin-paidassaan, jälkimmäisen toimistoa on The New York Timesin mukaan komistanut kehystetty kuva ”todelliseksi ystäväkseen” kutsumastaan Putinista. Ukrainan sodan myötä osa oligarkeista on etäännyttänyt itseään Putinista, mutta emme voi tietää, onko se tapahtunut poliittisista vai pakon sanelemana liiketaloudellista syistä.

Toisaalla Putkonen puhuu olevansa rauhan mies, mutta varsinkin UMV-lehden artikkeleiden kommenttipuolella hänen kirjoituksensa ovat välillä kuin ”sotapornoa” – Venäjän armeijan glorifiointia ja ”ihmeaseiden” ihastelua. Hekumointia sillä, kuinka Putinin viholliset tullaan eliminoimaan, mutta tietenkin hienovaraisesti siviilit säästäen ”koputtavalla sodankäynnillä”. Toki Venäjä voi ja sen kannattaa pyrkiä siihen, ettei siviiliuhreja tulisi. Mutta ikään kuin sellainen olisi sodassa täyttä realismia ja sodan kauhujen keskellä rypevä, taistelukentälle kenties manipuloitu tai pakotettu venäläinen sotilas jotenkin maagisesti säilyttäisi kirkasotsaisuutensa paremmin kuin muunmaalainen sotilas. Oikean asian puolesta taistelevat eivät kuulemma edes traumatisoidu. Tämän Putkonen osaa sanoa sillä perusteella, että käytyään kysymässä donetskilaisesta mielisairaalasta, ei uusia potilaita ollut tullut kolmen vuoden sotimisen jälkeen. Kenties suomalaiset eivät sitten kokeneet taistelleensa oikean asian puolesta, kun heillä sodan traumat voivat ilmetä vielä neljännessä sukupolvessa.

Todellisuudessa Ukrainan sodassa vastakkain olevilla yhteinen vihollinen

Putkonen kirjoittaa, että ”se mikä lähestyy väistämättä, on jotain, mistä lännessä ei ole ollut mitään käsitystä vuodesta 2013, kun Ukrainan kriisi sytytettiin”. Siitä olen samaa mieltä, että Ukrainan kriisi sytytettiin tarkoituksella ja läntiset toimijat olivat mukana sitä sytyttämässä. Muilta osin näen asian eri tavoin, mikäli siis Putkonen viittaa ”lännellä” valtaeliittiin eikä tavallisiin kadunmiehiin. Ukrainan kriisillä nimenomaan haettiin vastakkainasettelua ja sotaa – tiedettiin, mitä tilattiin. Tanssiin tarvitaan kaksi, ja lännen provosoinnista huolimatta sotaa ei olisi, ellei Venäjä olisi siihen lähtenyt. Mutta kuka tarvitsee sotaa ja kenelle se on välttämätön? Ei ainakaan Venäjän kansalle, jonka parasta Putinin väitetään ajattelevan. Onko Venäjä kokenut vääryyksiä historiansa aikana? Varmasti on, mutta mikäpä maa ei olisi? Kuitenkin lähinnä suurvallat katsovat oikeudekseen (tai niillä on mahdollisuus) käydä sotaa rajojensa ulkopuolella.

Putkonen ilmoittaa vaatimattomasti tietävänsä ”koko totuuden” Ukrainan konfliktista. Se on paljon sanottu, enkä itse missään nimessä väittäisi tietäväni kaikkea. Mitä enemmän johonkin asiaan perehtyy, sitä paremmin tajuaa, että aina riittää uusia kiviä käännettäväksi. Kun joku sanoo tietävänsä koko totuuden jostain, mutta esittää asian hyvin mustavalkoisesti, kuulostaa tämä hieman propagandistiselta heitolta tai siltä, ettei sanoja ole perehtynyt asian kaikkiin puoliin – kenties liittyen edellä mainittuun tiedon riittävyyden illuusioon.

Epäilemättä Putkosella on kuitenkin Donetskissa asuneena paljon tietoa alueen tapahtumista, mutta se ei silti tarkoita, että hän tietäisi kaiken tai tekisi varmuudella oikeita johtopäätöksiä suuremmassa kuvassa. Intohimoinen urheiluseuran kannattaja voi katsoa suosikkijoukkueensa kaikki ottelut paikan päällä. Hän voi nähdä kaikki vastustajan tekemät vääryydet ja olla jossain määrin oikeassa niiden suhteen, mutta olla silti virheellisesti sitä mieltä, ettei hänen oma joukkueensa ole tehnyt mitään väärää – päinvastoin se on ollut vain viaton uhri silloinkin, kun sen on esitetty syyllistyneen koiruuksiin. Ukrainan sodasta on tullut puolin ja toisin kuin urheilutapahtuma, jossa sokeasti fanitetaan jompaakumpaa osapuolta. Sitten nokitellaan sillä, että vastapuolelle on koitunut enemmän uhreja ja tullut sota kalliimmaksi.

Molemmin puolin esitetään, että sodassa olisivat vastakkain ”hyvä” ja ”paha”. Ollaan vahingoniloisia vastapuolen onnettomuuksista ja todetaan pahan saaneen palkkansa, vaikka kuolleet ovat tavallisia ihmisiä, jotka tyhmyyttään tai manipuloinnin ja painostuksen uhreina tapattavat itseään samalla, kun sodasta vastuussa oleva eliitti istuu mukavasti toimistoissaan kaukana rintamalinjoilta. Luhanskin alueen Prizrak- eli Kummitusprikaatin johtajana toiminut edesmennyt Aleksei Mozgovoi totesi, että vaikka Donbassissa molemmin puolin taistelevilla on yhteinen vihollinen: oligarkit, silti he jostain syystä tappavat toisiaan. Ja ne, joita vastaan heidän todellisuudessa tulisi taistella, jatkavat elämäänsä ongelmitta kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mozgovoilla arveltiin olleen ristiriitoja Luhanskin silloisen johdon ja tärkeiden venäläisviranomaisten kanssa. Näin ollen hänen kuolemaansa tuskin surtiin Venäjälläkään. Tapahtumien keskipisteessä olleena hän vaikuttaa ymmärtäneen suuremmankin kuvan erinomaisesti. Kun taas Putkosen kirjoituksista ja puheista toisinaan rivien välistä huokuva ja toisinaan suorasanaisemmin ilmaistu räikeä puolueellisuus Putinin Venäjän suhteen on vienyt hänen uskottavuutensa. Kuten kirjoituksen alussa mainitut esimerkitkin osoittavat, on hän tietoisesti tai tietämättään levittänyt Venäjän propagandaa. Mistä voimme enää tietää milloin hän puhuu totta ja milloin ei? Tai jos omasta mielestään puhuukin aina totta, osoittaisi se, ettei hän kykene suhtautumaan Putiniin missään määrin kriittisesti.

Venäjän voitto ei ole globalistien tappio

Sodassa tuskin tulee olemaan selkeää voittajaa, mutta vaikka Venäjä sen jossain mielessä ”voittaisi” esim. saamalla pitää miehittämänsä alueet sillä hinnalla, että naapurimaan luottamus siihen on pohjalukemissa, ei tämä olisi nähdäkseni globalisteille minkäänlainen tappio. Kuten todettua, he pyrkivät ajamaan agendaansa myös Venäjän ja Kiinan kautta, ja Putinilla itselläänkin on yhteyksiä korkean tason globalisteihin. Janus Putkosen analyysi puolestaan perustuu siihen, että globalistit olisivat yhtä kuin Yhdysvallat ja länsi, ja Venäjä globalismin vastainen toimija. Samaan tapaan kuin Sachs ja Mearsheimer esittävät tilanteen vain suurvaltojen välisenä kamppailuna jättäen huomioimatta eliitin pitävän yhtä ylikansallisesti.

Kansalaisten vastakkainasettelu ja sotamielialan ylläpito vaativat, että lännen ja Naton fanittajien lisäksi meillä on Venäjän fanittajia. Todellinen globalismin vastustaja ei ihailisi yhtäkään suurvaltaa tai hyväksyisi sotaa kenenkään toimesta alkaen hurraamaan toisen sotaan osallistuvan saavutuksille. Sotaa tarvitsevat globalistit, sotimalla heitä ei voiteta, eikä sodassa ole mitään glorifioimisen aihetta kummankaan osapuolen kohdalla. On realismia, että suurvallat tuppaavat puuttumaan naapurimaidensa asioihin, mutta ei pitäisi olla sen hyväksyttävämpää Yhdysvaltojen hääriä Etelä-Amerikassa kuin Venäjän Ukrainassa. Realistina voi sanoa, että emme asialle mitään voi ja pienten maiden täytyy sopeuttaa omia toimiaan sen mukaisesti, mutta on eri asia lähteä liputtamaan suurvallan puolesta kuin se olisi suurikin sankari pienempiään kiusatessaan.

Putkonen ei kuitenkaan vaikuta tyhmältä, ja joissain asioissa voisin yhtyäkin hänen näkemyksiinsä. Hänen kuvittelisi olevan hyvinkin tietoinen, että globalistit pyrkivät hyödyntämään ”hajota ja hallitse” -strategiaa ja pelaamaan kaksin kortein. Ellei hänen Venäjä-kirjoittelunsa ole tahallista harhaanjohtamista, niin kenties henkilökohtaiset kokemukset jonkinlaisen vainoamisen kohteeksi päätymisestä Suomessa ja sota-alueella toimimisesta Donetskissa ovat johtaneet siihen, ettei hän enää näe metsää puilta. Vaikkakin jo alkuperäisen Verkkomedia.orgin aikaan oli havaittavissa pienimuotoista Putinin fanittamista, mutta niihin aikoihin häneltä sentään vielä kuuli lausuntoja, ettei Putinillakaan ole ”puhtaat jauhot pussissa Moskovan talopommeista”.

Niin tai näin, on valtava ero siinä, kirjoittaako Venäjästä propagandistiseen tyyliin vai tuoko Venäjän vastaista propagandaa esiin neutraalisti raportoiden. Silti myös jälkimmäisessä on suuri riski, että luomme kuvaa Venäjästä vain pahan lännen viattomana uhrina ja saamme näin lisää janusputkosia, jotka vähintään alitajuisesti omaksuvat tämän sanoman ja lopulta pelaavat vain globalistien pussiin edistämällä heidän ajamaansa vastakkainasettelua. Kuten Timo Hännikäinen kirjoittaa, ”Le Bon korosti alitajuisten vaikuttimien merkitystä ja ihmisen herkkyyttä suggestioille”.

Mika Salmi 14.11.2025
Idean ja vinkkejä kirjoitukseen antoi Juha Tanska.

Lähteet ja liitteet

Artikkelin kuva: Marek Studzinski | Unsplash

Antinniemi, Sami | YouTube (27.2.2025): Suomennettua: professori Jeffrey Sachs avaa Ukrainan sodan taustat luennollaan EU parlamentissa

BBC Radio 4 (11.4.2007): The Lecturer: Professor Jeffrey Sachs

Chafets, Zev | The New York Times (16.9.2007): The Missionary Mogul

Focus Taiwan (26.9.2022): TANG PRIZE/Economist Jeffrey Sachs urges dialogue amid rising Taiwan-China tensions

Granberry, Michael | Los Angeles Times (21.8.1997): Community College Course Claims JFK Conspiracy

Gryning, Samuel | Markanmedia (7.9.2025): Rockefellerit, Kiina ja globaalin verkoston näkymättömät langat

Gryning, Samuel | Markanmedia (10.9.2025): Puolan pudottamat droonit: Valko-Venäjän selitys herättää kysymyksiä mahdollisesta false flag -operaatiosta

Gustavsson, Joonas | Tekniikan Maailma (10.10.2024): Miksi väärässä oleva uskoo olevansa oikeassa? Tutkimus löysi syyn

Heath, Ryan | Politico (8.3.2022): Davos freezes out Putin and Russian oligarchs

Hännikäinen, Timo | Sarastus (6.3.2017): Gustave Le Bon ja joukkojen aika

Isokangas, Ali | Iltalehti (13.4.2025): Mearsheimerin oppi

Keronen, Jiri (2.3.2022): Janus Putkonen – Suomalaisen putinismin kasvot

Kornev, Dmitry | UMV-lehti (19.7.2025): Analyysi: USA:n patriot-ohjukset matkalla Kiovaan – Venäjän patriootit matkalla voittoon | Dmitry Kornev

Kuuntelija-podcast | YouTube (23.9.2025): Teemu Keskisarja –SANANVAPAUS, YLE ja PROPAGANDA

Perkins, John (2017): You As Creator

Putkonen, Janus | YouTube (10.9.2011): ”Terrorismi vallan välineenä” -luento 10.9.2011 (Poistunut YouTubesta, mutta tämän artikkelin kirjoittajan arkistoista edelleen löytyy)

Salakari, Henna | Yle (12.2.2021): Ylisukupolvinen trauma voi yltää neljänteen polveen asti

Shefler, Gil | The Jerusalem Post (26.6.2012): At Putin’s side, an army of Jewish billionaires

Tammilehto, Olli (26.9.2025): Oliko vanerilennokkien isku Puolaan lavastettu hyökkäys?

Tanska, Juha | Markanmedia (30.9.2025): Operation Trustin oppien mukainen QAnon – huijaus, jolla Donald Trumpin kannattajia johdettiin harhaan

Toosi, Nahal & Arnsdorf, Isaac | Politico (24.12.2016): Kissinger, a longtime Putin confidant, sidles up to Trump

Totuuden Etsijät 3 | YouTube (24.10.2025): ATOMIstudio: Janus Putkonen – Valtamedian uhkakuvat toiveajattelua – Suomella tunti elinaikaa

Tugend, Tom | J. The Jewish News of Northern California (29.8.1997): Seminar proving Mossad ties to JFK killing is canceled

Voima (8.5.2011): John Perkins: kehitysmaiden talouksien ammattitappaja katumapäällä

Waggaman, Riley | Edward Slavsquat (23.2.2022): Who speaks of victory?

West, Broc | The Corbett Report (19.8.2015): Phony Opposition: The Truth About the BRICS

Wikipedia: Jeffrey Sachs

Zixiong, Jin | GTN (27.6.2017): Klaus Schwab: ’Globalization in its old form has come to an end.’