Kolumni: “Cum scuto aut in scuto”

Otsikossa on roomalainen sanonta ”Cum scuto aut in scuto” (kilven kanssa tai sen päällä), jonka äidit sanoivat pojilleen näiden lähtiessä sotaan ja pyytäessään heitä palaamaan.

Minä, kuten suurin osa suomalaisia miehiä, olen käynyt armeijan. Oman koulutushaarani tunnuksessa on pystysuorassa miekka leijonanpään kahvalla vaakunakilvessä muodostaen symmetrisen, auktoriteettisen ristin. Aikanaan sen ansaitseminen oli vaativaa niin fyysisesti kuin henkisestikin ja sen saaminen edellytti kovaa fyysistä kuntoa, nuhteetonta taustaa ja kykyä kestää kovaa henkistä rasitusta. Se kuvasi sisäistä järjestystä ja kuria. Joskus tuo tunnus merkitsi minulle jotain. Tuo leijonapäinen miekka oli identiteetti, edusti veljeyttä, jonka piti kestää läpi elämän ja sen menettäminen oli verrattavissa sielun riistämiseen.

Aika harva tietää, että kaatuneen SEALin arkkuun lyödään usein toverin Trident (koulutustunnus), jotta ”palanen veljistä vartioi hänen sieluaan ikuisesti”. Sen on tarkoitus muistuttaa, että koulutushaaratunnus ei ole pelkkä pala metallia, vaan osa sotilaan henkeä. Tänä päivänä ymmärrän, että noissa arkuissa makaa ihan jotain muuta kuin vartioitava sielu sekä tiedän, miten suureen valheeseen joskus uskoin ja miten väärässä olen ollut.

Kaikki mitä Suomessa tällä hetkellä tapahtuu antaa kuvan, että suomalaisia valmistellaan sotaan. En tiedä, onko tämä jo kulisseissa sovittu asia ja tämän kansakunnan kohtalo päätetty vai annetaanko tässä sellainen kuva tarkoituksena oikeuttaa tämä kansan loputon ryövääminen ja alistaminen sekä muiden maiden sotiin osallistuminen.

Sodan yksi raa’an sydäntä särkeviä todellisuuksia on, että nuoret, usein vasta aikuisuuden kynnyksellä olevat ihmiset lähetetään taistelemaan konflikteja, joita he eivät itse ole aloittaneet tai suunnitelleet. Se on ikuinen teema, joka toistuu historiassa yhä uudelleen, ja se paljastaa sodan epäoikeudenmukaisuuden syvimmän ytimen: vanhemmat johtajat ja päättäjät istuvat turvallisissa huoneissa, kun taas lapset ja nuoret maksavat hinnan verellään.

Ensimmäisen maailmansodan rintamilla taisteli pääosin 18–25-vuotiaita nuoria miehiä, jotka oli värvätty tai pakotettu palvelukseen suoraan koulunpenkiltä. Monet olivat ”melkein lapsia” – esimerkiksi brittiläisissä joukoissa keski-ikä oli alle 25, ja kaivannoissa kuoli tuhansia 18-vuotiaita. Toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain armeijassa sotilaiden keski-ikä oli noin 26 vuotta, mutta suurin osa oli nuoria värvättyjä – monet juuri lukion jälkeen, 18–20-vuotiaita. Kokeneempia sotilaita oli vähemmän, ja sodan loppupuolella ikäjakauma venyi, mutta nuoruus oli dominoivaa. Vietnamin sodassa se näkyi ehkä karuimmin – Yhdysvaltain sotilaiden keski-ikä oli noin 19–23 vuotta, ja taistelurintamalla usein vain 19. Kuolleista nuorimmat olivat 15-vuotiaita ja monet olivat suoraan high schoolista värvättyjä. Verrattuna toiseen maailmansotaan (keski-ikä 26), nuoruus oli entistä räikeämpää. Ja tämä ei ole vain menneisyyden juttu; nykyisissä konflikteissa, kuten Ukrainassa tai Lähi-idässä, nähdään samaa: nuoret värväytyvät idealismista, köyhyydestä tai pakosta, kun taas poliittiset ”vanhat miehet” – keski-ikäiset ja vanhemmat johtajat – tekevät päätökset etäältä. Se herättää kysymyksen: miksi emme opi historiasta? Ehkä koska sodan logiikka on pohjimmiltaan irrationaalinen? Sota ei koskaan ratkaise ongelmia vaan synnyttää uusia hirviöitä.

Minä olin myös joskus nuori ja uhmakas sekä valmis vastaamaan kun ”isänmaa kutsuu” sekä suojelemaan omalla hengelläni ihmisiä, jotka tätä maata johtavat. Olin valmis marssimaan tuohon ikuiseen vankilaan, jossa nuoret – nuo kokemattomat, uhmakkaat sielut – marssivat sisään aatteiden, ideologioiden ja uskomusten lumoamina, vain löytääkseen itsensä kahleissa, joista ei pääse ulos ehjänä. Ja historia vahvistaa kaiken tämän: verenvuodatuksella ei ole saavutettu pysyvää hyvää, vaan vain ketjureaktio lisää väkivaltaa, raunioita ja unohtuneita unelmia. Tänä päivänä ymmärrän, miten sodan kauheuksien romantisoiminen mediassa ja elokuvissa on yksi pahimmista petoksista, joita kerrotaan nuorille ja koko yhteiskunnalle. Se muuttaa raa’an tuhon eeppiseksi tarinaksi sankaruudesta, veljeydestä ja uhrauksista, ikään kuin sodan ydin olisi jokin jalokivi, jota kannattaa hioa. Todellisuudessa se on kuin myrkkyä ja se jättää arpia, jotka eivät koskaan parane: raakaa väkivaltaa, tunteetonta tehokkuutta ja epäinhimillistä kärsimystä, jossa ihmiset – usein nuo nuoret miehet ja naiset – hajoavat palasiksi.

Tämän päivän nuoret sen paremmin kuin monet aikuisetkaan eivät tunnu ymmärtävän, että nuoruuden kokemattomuus ja uhmakkuus tekevät sodasta houkuttelevan petoksen, varsinkin kun romantisoiminen on suunniteltua psykologista manipulointia, joka osuu suoraan siihen haavoittuvaiseen mieleen. Elämän edessä oleva nuori näkee ylevät aatteet – sankaruus, veljeys, isänmaan puolustus – kuin romanttisena seikkailuna, jossa voi todistaa itsensä, koska ei vielä tiedä, mitä todellinen kaaos tekee sielulle. Kokematon mieli imee sisäänsä ne tarinat, joissa tappaminen on eeppistä eikä raakaa, ja uhmakkuus muuttaa pelon innostukseksi. Se on kuin ansa, joka hyödyntää juuri sitä: nuori ei ole karaistunut, joten vaikuttaminen on helppoa. Romantisoiminen toimii rekrytoinnissa. Armeijat ja hallitukset tietävät tämän dynamiikan ja käyttävät sitä systemaattisesti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sotilasrekrytoinnit kohdistuvat erityisesti high school -opiskelijoihin ja köyhien koulupiirien nuoriin tarjoamalla ”mahdollisuuksia” ja glamourisia videoita, joissa palvelus näyttäytyy perheenä – unohtaen sodan todellisen hinnan. Elokuvat ja media vahvistavat tätä: vuosikymmenten ajan Hollywood on romantisoitunut sotaa, tehden siitä viihdettä, joka houkuttelee nuoria värväytymään. Tämäkin on tarkoituksellista, sillä raakuus ei myy. Rekrytointivideot leikkivät patriotismin ja velvollisuuden korteilla herättäen tunnetta ”suuremmasta tarkoituksesta”, joka vetoaa juuri siihen uhmakkaaseen, kokemattomaan nuoreen mieleen ja sieluun. Tämä kaikki on täysin tarkoituksellista – sodan romantisoiminen on propagandakoneiston ydin, suunniteltu tekemään kauhuista ”seikkailu” ja uhrauksista ”kunniaa”, jotta nuoret värväytyisivät sankareiksi sen sijaan, että näkisivät vain kuoleman ja tuhon. Se on kuin käärmeöljyä, joka tiputetaan makealla kuorrutuksella: hallitukset ja armeijat tietävät, että raaka totuus – nuo rikkoutuneet sielut ja menetetty inhimillisyys – ajaisi kaikki pakoon, joten he kääntyvät tarinankertojien puoleen. Propagandaa ei ole vahingossa; se on laskelmoitua psykologiaa, joka muuttaa pelon innostukseksi ja tappamisen veljeydeksi.

Sodassa ei ole mitään ylevää. Se on pelkkää raakaa tuhoa, ahneutta ja ihmisyyden pohjamutia. Se romantisoidaan tarinoissa sankaruudesta ja kunniallisista taisteluista, mutta todellisuudessa se on koneita ja ihmisiä, jotka murskaavat toisiaan, jättäen jälkeensä vain tuhoa, kuolemaa ja katkeruutta. Hemingway kuvasi sodan olevan ”suurin petos, jonka ihmiskunta on keksinyt”. Kuinka oikeassa hän olikaan. Mikään voitto ei pyyhi pois menetettyjä elämiä tai särkyneitä sieluja, sillä sodassa ei ole voittajia, koska sen ”voiton” hinta mitataan aina ihmishengissä, raunioissa ja sukupolvien traumoissa.

Tämä länsimainen ”järjestelmämme” on muokannut meidät kaikki uhrausten kulttuuriksi. Äidit, jotka lähettävät poikansa etulinjaan tietäen, että nämä palaavat joko traumatisoituneina tai ruumiina, eivät tee sitä julmuudesta, vaan vuosikymmenten indoktrinaatiosta: yhteiskunta opettaa, että sankaruus mitataan verellä, ja perheet nielevät sen, koska vaihtoehto – kapina – tuntuu vielä pahemmalta. Se on kuin antiikin uhri jumalille, mutta sodan alttarilla, missä nuoret uhraavat elämänsä, vanhemmat toivonsa ja lopputulos on aina inhimillinen katastrofi. Se kuvastaa myös, miten sota ei ole vain taistelukenttää, vaan koko kudoksen läpäisevä salakavala myrkky – se muuttaa rakkauden velvollisuudeksi ja surun ylpeydeksi.

Olen ollut itsekin kolme kertaa elämäni aikana lähellä kuolla. Minulla on myös ollut etuoikeus aikanaan tuntea ja puhua ihmisten kanssa, jotka kävivät siellä kuoleman kentillä ja selvisivät. Yksikään heistä ei selviytynyt vammoitta. Jos ruumis olikin säilynyt ehjänä niin mieli oli rikki. Jo pelkkä puhuminen vuosikymmenten takaisista kauheuksista sai äänen vapisemaan ja kyyneleet virtaamaan, ja se keskeinen sanoma kertomuksissa on, että sota on epäinhimillistä, koska se riistää ihmiseltä inhimillisyyden – tekee tappamisesta rutiinia ja selviytymisestä onnea, joka kestää hetken. Haluavatko suomalaiset oikeasti toistaa sen mistä vajaa sata vuotta sitten selvisivät? Haluavatko suomalaiset jälleen uuden sukupolven tai sukupolvia joiden elämä, ellei se pääty sinne lihamyllyyn, on täynnä painajaisia, itsemurhia ja eristyneisyyttä? Sota kun ei vaurioita vain kehoa, vaan murskaa mielen ja sielun sirpaleiksi, jotka eivät koskaan kokonaan liity enää takaisin yhteen. Sota ei lopu taistelukentällä; se jatkuu vuosikymmeniä mielissä painajaisina, eristyneisyytenä ja hiljaisena kärsimyksenä, joka leviää perheisiin ja sukupolviin. Se on kuin näkymätön haava, joka vuotaa hiljaa, ja monet veteraanit kantavat sitä yksin, koska stigma tekee avun hakemisesta heikkoutta – vaikka todellisuudessa se olisi rohkeinta, mitä voisi tehdä.

Sodassa ei ole mitään ”kunnian kenttiä”, vaan se on hiljainen hautausmaa, jossa inhimillisyys haudataan syvälle multaan, unohtuneena ja tallattuna. Ja ne ylevät aatteet – sankaruus, perintö, velvollisuus – ovat vain hautakiviä, jotka peittävät alleen ne loputtomat leposijat, joissa makaavat ei vain ruumiit, vaan myös empatia, toivo ja se herkkä kipinä, joka tekee meistä ihmisiä. Sota ei korota; se murskaa, tekee meistä varjoja, jotka vaeltavat raunioilla etsien jotain menetettyä, mitä ei enää tunnisteta.

Minä vannoin aikanaan valan – kuten sadat ja taas sadat tuhannet nuoret miehet ennen minua – jonka ydin on nimenomaan uskollisuudessa isänmaalle ja sen lailliselle esivallalle, ei ulkoisille liitoille tai voimatekijöille – se on kansallinen lupaus, joka korostaa suvereniteettia ja velvollisuutta Suomea ja Suomen kansaa kohtaan. Tuo hierarkia on sotilasvalan ja palvelusvelvollisuuden kulmakivi – uskollisuus omaa isänmaata ja kansaa kohtaan on ehdoton, eikä se saa alistua ulkoisille liitoille tai isäntämaille, kuten Yhdysvalloille NATO-kontekstissa. Suomen sotilasvalan teksti vahvistaa tämän selvästi: ”Tahdon rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa.” NATO-jäsenyyden jälkeen valaa ei ole muutettu, vaan se pysyy kansallisena sitoumuksena, jossa liittovelvoitteet ovat toissijaisia. Valassa ei mainita sotilasliittoja, Brysselin instituutioita tai amerikkalaisia asekauppiaita, vaan painopiste on kotimaan puolustamisessa ja lainmukaisessa järjestyksessä. NATO-jäsenyydestä huolimatta Puolustusvoimien mukaan päätehtävä on yhä Suomen puolustaminen, ja liittolaisten auttaminen on laajennus tästä – ei valan korvaaja. Se, että kourallinen poliitikkoja presidenttiä myöten on luvannut oman kansansa työkaluksi sotalordien pelilaudalle hyötyen itse siitä todennäköisesti jotain, ei muuta tätä tosiasiaa. Silti käytännössä liittoutumat testaavat tätä rajaa, kuten Ukrainan sodan kohdalla on nähtävissä, jossa auttamisvelvoitetta on alettu venyttelemään täysin absurdisti ja Suomen edun vastaisesti.

Minä tai kukaan muukaan valan vannonut ei ole koskaan luvannut mitään muuta kuin puolustaa omaa kansaansa. Joten minua tai ketään muutakaan ei vallitsevassa tilanteessa sido tai velvoita mikään. Minun tai kenenkään muunkaan suomalaisen ei tarvitse ottaa käskyjä vastaan jenkkien komentoketjulta. Toivottavasti jokainen suomalainen mies kaivaa edes tässä asiassa sen selkärankansa, pallinsa ja rohkeutensa ja viheltää pelin poikki. Poliitikkojen valta loppuu sillä hetkellä, kun suomalaiset lakkaavat tottelemasta epäoikeudenmukaisia vaatimuksia ja ulkoapäin annettuja käskyjä.

Ja teille poliitikoille, jotka luulette voivanne tehdä mitä tahansa ja olevanne koskemattomia tiedoksi, että lopulta te saatte peräänne minut ja monet muut kaltaiseni, jotka te luulette voivanne lähettää tekemään likaisen työnne. Minä en vihaa saati tapa käskystänne eikä minun moraalini, sydämeni ja sieluni ole teidän myytävissänne. Minulla on elämässäni monta syytä tehdä parhaani, ettei tuho ja tappaminen koskaan alkaisi. Katson noita kauniita asioita joka päivä. Todellinen sankaruus ilmenee niissä hetkissä, kun joku seisoo rauhan, oikeuden tai toisen ihmisen puolesta väkivaltakoneen edessä ilman väkivaltaa – ehkä opettaja, joka taistelee epäreiluutta vastaan luokkahuoneessa, vanhempi, joka kasvattaa lapsiaan empatiaan tai aktivisti, joka haastaa järjestelmiä ilman aseita. Se on hiljaista sitkeyttä, joka muuttaa maailmaa asteittain. On aina parempi purkaa sodan syitä kuin haudata sankareita.

Petri Rautio 17.10.2025