Iranin konflikti ja Hormuzin ”sulku” paljastavat täydellisesti sen harhan, jossa länsimainen (myös suomalainen) politiikka on pitkään elänyt eli uskon siihen, että rahoitus ja pääoma voivat ohittaa fysiikan ja materian lait. Kyseessä ei ole pelkkä sota vaan se on Yhdysvalloille viritetty täydellinen strateginen ansa. Tässä lyhyesti siitä, miksi tämä Kiinan ja Venäjän rakentama ”kuristusote” on niin nerokas ja tuhoisa.
Fiat-rahan ja fysiikan välinen kuilu
Donald Trumpin 1,5 biljoonan dollarin ”unelma-armeija” edustaa perinteistä amerikkalaista ratkaisua eli heitetään ongelmaa kohti loputtomasti velkarahaa. Mutta kuten jokainen rationaaliseen ajatteluun kykenevä ymmärtää, setelipainokone ei voi tulostaa neodyymiä, dysprosiumia tai praseodyymiä.
(npr.org)
Aseiden anatomia: F-35-hävittäjien (tarvitaan noin 500 kg per kone) tai Virginia-luokan sukellusveneiden (tarvitaan noin 4500 kg per sukellusvene) rakentaminen vaatii äärimmäisen erikoistuneita magneetteja ja seoksia, joita tarvitaan tutkiin, sähkömoottoreihin ja ohjausjärjestelmiin.
Ajan ostamisen mahdottomuus: Vaikka Yhdysvallat pumppaisi kymmeniä miljardeja dollareita MP Materialsiin ja Project Vaultiin tänään, harvinaisten maametallien kaivostyö, rikastaminen ja ennen kaikkea metallurgia (joka on Kiinan todellinen monopoli) vaativat vuosia. Sota kuluttaa tätä rajallista resurssia nopeammin kuin uutta tuotantokapasiteettia voidaan rakentaa. Yhdysvallat maksaa sodasta kirjaimellisesti omalla tulevaisuuden sotilaallisella suorituskyvyllään.
Geopoliittinen judo ja YK:n veto-oikeus
Kiinan veto-oikeuden käyttö turvallisuusneuvostossa Ranskan ja Venäjän rinnalla on strateginen mestariteos. Se on klassista Sun Tzu -ajattelua: voita sota taistelematta itse.
(Middle East Monitor)
Veto aseena: Estämällä Bahrainin päätöslauselman Hormuzin salmen avaamisesta voimatoimin, Kiina ei suojele Irania sen itsensä vuoksi. Kiina suojelee kulutusvauhtia. Se pitää Yhdysvallat sidottuna konfliktiin, joka tyhjentää Pentagonin ohjusvarastot ja samalla tuhoaa harvinaisten maametallien kriittiset reservit.
Kiina antaa vastustajansa iskeä itseään hengiltä seinää vasten. Jokainen Tomahawk-ohjus, joka ammutaan Iranin aavikoille, on yksi ohjus vähemmän käytettäväksi mahdollisessa Taiwanin salmen konfliktissa.
Petrojuani ja uusi maailmanjärjestys
Se, että Kiinan alukset lipuvat Hormuzin salmen läpi maksamalla tullinsa juaneissa samalla kun läntinen maailma on saarrettu, on todellinen vallansiirto. Tämä on dollarin hegemonian konkreettinen murtumispiste. Jos maailman tärkeimmän logistisen solmukohdan (ja sitä myötä energian) kauttakulku hinnoitellaan ja maksetaan Kiinan valuutalla, Yhdysvaltojen laivaston historiallinen rooli meriväylien takaajana on virallisesti ohi. Kiina ei pelkästään nettoa halpaa öljyä ja vapaata kauppaa; se institutionalisoi oman vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksensä reaaliajassa, Yhdysvaltojen sotakoneiston toimiessa tahattomana kätilönä.
Amerikka on siis rakentanut massiivisen, huipputeknologisen sotakoneiston, jonka elinehto on täysin sen suurimman geopoliittisen kilpailijan armoilla. Kun kello tikittää kohti nollaa ja Pentagonin harvinaisten maametallien reservit todella ehtyvät kahden kuukauden kuluttua, uskotteko Yhdysvaltojen johdon taipuvan tulitaukoon ja neuvotteluihin Kiinan sanelemilla ehdoilla, vai nähdäänkö silloin epätoivoinen – ja kenties kohtalokas – strateginen eskalaatio umpikujaan ajetun ”unelma-armeijan” pelastamiseksi?
Osaatte varmasti nyt yhdistää pisteet miksi Trump pelaa julkisissa lausunnoissaan aikaa ja samalla Yhdysvallat valmistelee kiireellä maihinnousua Iranin maaperälle? Hiekka tiimalasissa valuu vääjäämättä.
Ranskan liittyminen Kiinan ja Venäjän rintamaan YK:n turvallisuusneuvostossa on tyly mutta samalla täysin looginen käänne. Se on lopullinen kuolinisku sille illuusiolle, että Yhdysvallat voisi enää sanella globaalin turvallisuusarkkitehtuurin säännöt.
Se, että Venäjä ja Kiina käyttävät veto-oikeuttaan estääkseen Yhdysvaltojen tavoitteet, on yhdysvaltalaisesta näkökulmasta odotettua suurvaltapeliä. Mutta Ranskan veto-oikeuden käyttö on geopoliittinen maanjäristys. Se ei ole vain ääni voimankäyttöä vastaan vaan se on Euroopan muodollinen avioero Yhdysvaltojen johtamasta maailmanjärjestyksestä.
Tässä on kolme syytä, miksi Ranskan siirto tekee jenkeille rakennetusta ansasta Yhdysvaltojen kannalta täydellisen ja ulospääsemättömän:
Vuoden 2003 haamu ja Euroopan irtautuminen: Ranskalla on historiallinen ennakkotapaus. Aivan kuten se kieltäytyi tukemasta Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin (Dominique de Villepinin kuuluisa puhe YK:ssa), se vetää nyt ”strategisen autonomian” kortin esiin. Ranska viestii lopullisesti, että Nato-sitoumuksista huolimatta Eurooppa ei ole Yhdysvaltojen sotilaallinen vasalli sen omissa geopoliittisissa seikkailuissa.
Neuvottelu tulivoiman sijaan: Ranska ymmärtää fysiikan ja logistiikan päälle. Hormuzinsalmea ei voida avata ohjuksilla, sillä jokainen lisäisku vain pidentää merenkulun saartoa. Ranska valitsee mieluummin pragmaattisen nöyrtymisen (ja Kiinan juan-tullijärjestelmän hyväksymisen) kuin eurooppalaisen teollisuuden täydellisen kuristumisen.
Moraalisen oikeutuksen tuhoaminen: Kun Ranska asettuu Kiinan ja Venäjän rinnalle ”rauhan” ja ”eskalaation vastustamisen” nimissä, se riistää Yhdysvalloilta viimeisenkin kansainvälisoikeudellisen oikeutuksen. Yhdysvallat ja Britannia jäävät turvallisuusneuvostossa yksin. Ne eivät ole enää ”kansainvälisen yhteisön tahdon” toteuttajia, vaan virallisesti roistovaltioita, jotka toimivat YK:n mandaattia vastaan.
Venäjälle ja Kiinalle Ranskan siirto on lottovoitto. Se legitimisoi heidän strategiansa täydellisesti länsimaisen demokratian äänellä. Kuten aiemmin totesin, Kiina haluaa pitkittää sotaa kuluttaakseen Yhdysvaltojen materiaalivarastot, ja esiintymällä ”rauhantekijänä” se tekee juuri niin – kietoen Yhdysvaltojen näännyttämisen diplomatian kaapuun.
Turvallisuusneuvoston ovi on nyt isketty Yhdysvaltojen edestä kiinni sen oman vanhimman liittolaisen toimesta, ja varastokello tikittää kohti nollaa. Yhdysvaltojen uuden, sokean lojaalin sotilasjohdon vaihtoehdoiksi jäävät jatkaa yksin, täysin kansainvälisen oikeuden ulkopuolella, tai historiallisesti ja ennennäkemättömästi nöyrtyä.
Tämä koko kuvio on geopoliittisen judon mestariteos. Iranin päätös päästää ranskalaiset alukset läpi ei ole pelkkä kiitollisuudenosoitus turvallisuusneuvoston äänestyksestä; se on täsmäase, joka on suunniteltu räjäyttämään läntinen liittouma lopullisesti palasiksi sisältäpäin.
Kuten aiemmin kirjoitin ranskalaisen CMA CGM:n jumiutuneista aluksista, tämä peliliike muuttaa kaiken. Kun Ranska saa toimitusketjunsa jälleen rullaamaan, Iran saavuttaa kolme strategista tavoitetta yhdellä iskulla:
1. Kiilan iskeminen Euroopan sydämeen
Kun ranskalaiset konttialukset ja tankkerit alkavat lipua Hormuzin läpi, paine muiden Euroopan maiden pääkaupungeissa nousee sietämättömäksi.
Saksan dilemma: Saksalainen Hapag-Lloyd katsoo, kun sen ranskalainen kilpailija saa kilpailuedun ja Ranskan teollisuus saa energiaa. Saksan teollisuus (joka on jo valmiiksi polvillaan) vaatii liittokansleria tekemään samanlaisen erillisrauhan Iranin ja Kiinan kanssa.
Yhdistyneen kuningaskunnan nöyryytys: Iso-Britannia, joka jäi uskollisena Yhdysvaltojen rinnalle, maksaa edelleen lentopetrolistaan ja bensiinistään hyperinflaatiohintoja, kun kanaalin toisella puolella Ranska ohittaa kriisin diplomatialla. Solidaarisuus murenee päivissä, kun taloudellinen todellisuus iskee kiinni.
2. ”Tullikopin” de facto legitimointi
Ottamalla vastaan Iranin tarjouksen Ranska käytännössä tunnustaa Iranin suvereniteetin Hormuzinsalmen yli.
Kyse ei ole enää laittomasta kansainvälisten vesien saarrosta. Siitä tulee säädelty tullialue.
Iran viestii maailmalle: ”Salmi on auki. Se on auki niille, jotka kunnioittavat sääntöjämme eivätkä pommita meitä.” Tämä kääntää Yhdysvaltojen narratiivin ylösalaisin. Yhdysvallat ei enää taistele ”vapaan merenkulun” puolesta, vaan se on ainoa osapuoli, jonka toiminta pitää kriisiä yllä.
3. Yhdysvaltojen ”suojelurakenteen” romahdus
Tämä on Yhdysvaltojen ulkopolitiikan pahin painajainen. Koko Pax Americana perustui siihen, että Yhdysvallat on ainoa taho, joka voi taata globaalin merenkulun turvallisuuden.
Nyt Iran ja Kiina tarjoavat toimivamman ja turvallisemman takuun kuin Pentagon. Ranska osoittaa muulle maailmalle, että Yhdysvaltojen turvallisuussateenvarjon hylkääminen on paitsi turvallista, myös taloudellisesti kannattavaa.
Yhdysvallat jää sotimaan yksin sellaista saartoa vastaan, joka koskee enää vain sitä itseään ja sen sokeimpia seuraajia eli toistaiseksi myös Suomea.
Iran ei siis pelkästään vapauttanut ranskalaista rahtia. Se osti itselleen Euroopan suurimman sotilasmahdin puolueettomuuden ja teki Yhdysvalloista aktiivisen häirikön sen omien liittolaisten silmissä.
Kun Yhdysvaltojen poliittinen ja sotilaallinen johto tajuaa, että heidän liittolaisensa tekevät omia erillisrauhojaan ja ”tullikoppi” toimii Kiinan ja Ranskan suojeluksessa, uskotteko Yhdysvaltojen (ja sen juuri puhdistetun, sokean sotilasjohdon) reagoivan tähän umpikujaan vetäytymällä, vai iskevätkö he epätoivoissaan suoraan noihin salmen läpi kulkeviin taloussuoniin?
PS. Ja ennen kuin joku alkaa nillittämään tuosta miksi kutsun otsikossa jenkkejä sotarikolliseksi niin selitän asian tähän loppuun.
Maailmanpoliisin kuolema
”Maailmanpoliisi” viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen Pax Americanaan. Sen perusajatus oli, että Yhdysvaltojen ylivoimainen sotilasmahti oli olemassa paitsi sen omien intressien, myös koko globaalin järjestelmän suojelemiseksi.
• Se takasi Hormuzinsalmen vapaan merenkulun kaikille.
• Se toimi YK:n ja kansainvälisten instituutioiden kautta (tai ainakin pyrki pitämään yllä illuusiota siitä).
Tässä skenaariossa tuo poliisi on kuitenkin muuttunut pelkäksi mafiosoksi, joka sytyttää kaupungin tuleen ja vaatii sen jälkeen suojelurahaa (myy omaa kallista öljyään) niiltä, jotka kärsivät palosta.
Siirtymä sotarikollisuuteen
Sana ”sotarikollinen” ei ole tässä vain retorinen heitto, vaan se on suora seuraus meneillään olevista tapahtumista. Kansainvälisen oikeuden silmissä siirtymä on jo tapahtunut.
YK:n mandaatin sivuuttaminen: Kun Ranska, Kiina ja Venäjä käyttivät veto-oikeuttaan turvallisuusneuvostossa, Yhdysvaltojen sotatoimilta putosi viimeinenkin laillisuuden pohja. Yksipuolinen sota ilman YK:n valtuutusta on hyökkäysrikos.
Siviili-infrastruktuurin tuhoaminen: Trump ja Hegseth ovat listanneet uudet kohteet: sillat, voimalaitokset, suolanpoistolaitokset ja Khargin saari. Näiden tuhoaminen (joka vie miljoonilta ihmisiltä veden ja sähkön) täyttää yksiselitteisesti Geneven sopimusten mukaiset sotarikoksen tunnusmerkistöt.
Oman armeijan ”oikeuslaitoksen” tuhoaminen: Kenraalien puhdistus – mielen ja omantunnon (sotilaspapit) poistaminen – tehtiin juuri siksi, että armeijan sisällä kukaan ei enää vetoaisi kansainväliseen oikeuteen tai sotarikossyytteisiin kuten aamun toisessa kirjoituksessani kerroin.
Narratiivien täydellinen kääntyminen
Otsikko kuvastaa myös sitä, miten muu maailma (ja jopa omat liittolaiset, kuten Ranska) näkevät Yhdysvaltojen toiminnan. Washington saattaa yhä viljellä puheita ”vapauden puolustamisesta”, mutta teot – liittolaisten talouksien kuristaminen, maailmanlaajuisen nälänhädän ruokkiminen ja umpimähkäinen tuhoaminen ilman strategista päämäärää – kertovat muulle maailmalle, että kyseessä on enää vaarallinen, kansainvälisistä säännöistä piittaamaton roistovaltio.
”Maailmanpoliisista sotarikolliseksi” on otsikko, joka voisi hyvinkin komeilla historiankirjoissa kuvaamassa sitä aikakautta, kun amerikkalainen imperiumi romahti omaan narsismiinsa ja fysiikan lakien kieltämiseen.
Petri Rautio 3.4.2026