Norjan jalkapallomaajoukkue kuljetti Yhdysvaltoihin MM-kisoihin yli 1 000 kiloa omaa ruokaa. Mukana oli noin 300 kiloa lohta ja muuta kalaa, 116 kiloa brunost-juustoa sekä noin 6 000 appelsiinia. Joukkue otti mukaansa myös omat kokkinsa valmistamaan ateriat koko turnauksen ajaksi.
Virallisen perustelun mukaan tavoitteena oli pitää pelaajien ruokavalio mahdollisimman samanlaisena kuin kotimaassa. Huippu-urheilussa pienilläkin muutoksilla voi olla vaikutusta ruoansulatukseen, palautumiseen, uneen ja lopulta suorituskykyyn.
Tämä herättää kuitenkin kiinnostavan kysymyksen.
Jos maailman parhaisiin urheilijoihin kuuluvat joukkueet kokevat, että heidän kannattaa kuljettaa yli tonni ruokaa toiselle mantereelle sen sijaan, että luottaisivat paikalliseen tarjontaan, mitä se kertoo nykyisestä ruokajärjestelmästä?
Kyse ei välttämättä ole vain Yhdysvalloista. Kyse voi olla siitä, kuinka tarkasti huippu-urheilussa ymmärretään ravinnon merkitys.
Sama keskustelu nähtiin jo Pariisin olympialaisissa 2024. Kisakylän ilmastotavoitteiden mukaisesti kasvipohjaisen ruoan osuutta lisättiin merkittävästi, mutta tämän seurauksena monet urheilijat valittivat, että kananmunat ja liha loppuivat kesken ja proteiinia oli tarjolla liian vähän. Osa urheilijoista haki ruokaa kisakylän ulkopuolelta tai toi omia aterioitaan mukanaan varmistaakseen riittävän proteiininsaannin. Kritiikkiä oli niin paljon, että järjestäjät joutuivat lisäämään eläinperäisten proteiinien tarjontaa kesken kisojen.
Minusta tästä pitäisi keskustella avoimesti.
Jos ravitsemuksen tavoitteena on maksimoida ihmisen suorituskyky ja palautuminen, pitäisikö päätöksiä tehdä ensisijaisesti tieteellisten tosiasioiden vai ideologian perusteella?
Huippu-urheilijat ovat tavallaan ihmiskunnan ”koelaboratorio”. Heidän elimistönsä kertoo nopeasti, mikä tukee suorituskykyä ja mikä ei. Siksi heidän ratkaisujaan kannattaa seurata myös tavallisen ihmisen näkökulmasta.
Tämä ei tarkoita, että kaikki jenkkiruoka olisi huonoa tai että kasvipohjainen ruokavalio olisi automaattisesti pielessä. Mutta se kertoo siitä, että silloin kun panoksena on maailmanmestaruus tai olympiamitali, moni joukkue haluaa minimoida kaikki ravitsemukseen liittyvät epävarmuustekijät.
Samaa keskustelua on käyty myös Suomessa. Olen henkilökohtaisesti kuullut viime vuosina urheiluopistoilta opiskelijoiden, harrastelijoiden ja urheilijoiden omia kommentteja siitä, että ruoan laatu on heidän mielestään heikentynyt selkeästi aiemmasta.
Jos ravitsemusta ryhdytään rakentamaan yhä enemmän poliittisten tavoitteiden, kustannusten tai ilmastotavoitteiden ehdoilla, eikä lähtökohtana ole ihmisen fysiologia ja optimaalinen suorituskyky, on aiheellista kysyä, mitä vaikutuksia sillä on pitkällä aikavälillä.
Huippu-urheilussa pienetkin erot ravitsemuksessa voivat näkyä vammojen määrässä, palautumisessa, harjoittelun laadussa ja kilpailutuloksissa. On myös mahdollista, että osa maiden välisistä eroista syntyy juuri tästä: toiset panostavat tinkimättä ravitsemuksen laatuun, kun taas toisissa järjestelmissä laatu katoaa vähitellen matkan varrella. Jos näin tapahtuu, erot voivat näkyä nopeasti tulostauluilla.
Suomalaiselle joukkueelle viime kesäolympialaisiin lähetetty kaapillinen pelkkiä ultraprosessoituja tuotteita näytti ehkä joidenkin mielestä hyvältä ja ajatuksen tasolla joukkue sai siitä hyvää ”välipalaa”, mutta samalla se osaltaan kuvastaa maan korkeinta ymmärrystä urheiluravitsemuksesta ja punainen lanka on karannut hyppysistä.
Ehkä meidänkin pitäisi kysyä useammin, mitä ruoka todella tekee elimistöllemme – eikä vain esimerkiksi sitä, miltä se näyttää pakkauksessa.
No nyt on sentään 2x juomatauot peleissä, että koronapiikitettyjen pelaajien sydämet kestäisi, eikä tulisi lyyhistymisiä koko maailman katsellessa.