Ilta-Sanomat julkaisi hiljattain artikkelin ”Milloin rikosrekisteri tarkistetaan? – Työnantajalla ei useimmiten ole edes oikeutta ottaa selvää työntekijänsä mahdollisesta rikostaustasta”, joka sai pohtimaan, onko Suomessa enää tilaa ihmisille, jotka ovat sovittaneet rikoksensa ja palaavat yrittämään uutta alkua. Artikkelin mukaan on tavanomaista ajatella, että vankilasta vapautuneen työllistyminen olisi jotenkin epätoivottavaa tai jopa vaarallista. Tämä ajattelutapa on hyvin lyhytnäköinen, sekä jopa vaarallinen.
Ja lukijalle tiedoksi, että nyt tiedän todellakin mistä puhun.
Ilman uutta roolia ihminen jää vangiksi menneisyyteensä
On kylmä fakta, että jos ihminen ei pysty luomaan uutta identiteettiä vankilasta vapautumisen jälkeen, hän on altis palaamaan vanhaan. Rikokset jatkuvat, ei siksi että tuomitut eivät katuisi – vaan siksi, ettei yhteiskunta anna heille välineitä elää toisin.
Työpaikka ei ole palkinto, vaan ehdottoman tärkeä väline uuden elämän rakentamiseen. Työ antaa arjen rytmin, velvollisuuden ja yhteisön – juuri ne asiat, jotka pitävät ihmisen kiinni todellisuudessa ja vastuussa.
Elinkautinen ei voi olla salattu karkotus yhteiskunnasta
Koska Suomessa ei ole järjestelmää, jossa henkirikoksesta tai muusta vakavasta rikoksesta tuomittu jäisi elinikäisesti vankilaan ilman mahdollisuutta koskaan ehdonalaiseen, meidän on nähtävä, mitä se tarkoittaa käytännössä. Jokainen siis vapautuu lopulta.
Ja silloin nousee ratkaiseva kysymys: minkälaiseen yhteiskuntaan hän palaa?
Jos häntä odottaa vain epäluulo ja torjunta, me rakennamme itse sen rikoskierteen, jota sanomme vastustavamme.
Työpaikka on paras rikoksentorjuntajärjestelmä
On hyvin dokumentoitu, että vankilasta vapautuneen uusintarikollisuus laskee jyrkästi, jos hänellä on työ tai koulutuspaikka puolen vuoden sisällä vapautumisesta. Sen sijaan, jos hän jää ilman yhteisöä ja toimeentuloa, riski uusintarikokseen nousee jopa kolmin–nelinkertaiseksi.
Siksi yhteiskunnan tehtävä on tukea ihmisten kuntoutumista, ei leimata heitä loppuiäksi. Muun muassa jopa medialla on tässä vastuunsa. Kun media uutisoi vangin vapautuneen ja uutisoi vielä mihin hän on työllistynyt, niin se tekee yhteiskunnalle ison karhunpalveluksen.
Yhteiskunta, joka ei usko muutokseen, ei ole sivistynyt yhteiskunta. Rangaistus on maksu, mutta uudelleenpääsy ihmisarvoon on oikeus ja yhteiskunnan edun mukainen.
Sen sijaan että pelkäisimme vapautuneiden työtä, meidän pitäisi iloita jokaisesta tapauksesta, jossa ihminen rakentaa elämänsä uudelleen. Sillä vain silloin rangaistuksella on ollut tarkoitus.
Samuel Gryning 4.4.2026
Lue myös! Mielipide: Päihdeongelma ei ratkea katkolla ja kuntoutuksella – identiteetin muutos ratkaisee
Varmasti näin optimaalisessa tilanteessa. On kuitenkin aloja joille rikosrekisterin omaavilla ei ole asiaa. Ja on tahoja jotka eivät palkkaa tietyn rikosrekisterin omaavia henkilöitä.
Meillä oli ennen vanhaan kunnissa ja kaupungeissa järjestelmiä joissa palkattiin ”kunnan miehiksi” mm. entisiä vankeja. Sieltä annettiin vaikka kottikärry, lapio ja harja ja sanottiin ”sinä pidät puhtaana nämä kolme korttelia”. Tai sielä pääsi traktori kuskiksi tai rakennusmieheksi kunnan rakennustyömaille. Kunnan vuokra-asuntojenkin talonmiehiä oli pilvin pimein. Missä on yhteiskunnan vastuu näiltä aloilta? Taisi olla Kokoomuksen aivopieru joka tuli Audiatorin kautta ”Kunta ei voi kilpailla yritysmaailman kanssa”. No, ei se ole kilpailua jos kunta työllstää.
Itse entisenä lautamiehenä olen nähnyt monenlaista ihmiskohtaloa. Osa huonon tuurin kautta joutunut ahdinkoon eikä nähnyt muuta ulospääsyä. Mutta väittäisin että valtaosa on johtunut omista haluista. Ihmisen omat halut ja ahneus ovat johtaneet ongelmiin lain kanssa. Ensikertalaiselle käräjät ovat vakava paikka. Maailma pysähtyy. Mutta paatunemmat valehtelevat, kääntelevät asioita parhain päin ja naureskelevat.
Ihan tiedoksi, jos ei ole muuta tekemistä päivittäin niin kannattaa käydä kuuntelemassa käräjiä. Ne ovat pääsääntöisesti avoimia tilaisuuksia ja niistä saattaa oppia jotain.
Toivon kuitenkin että kukaan ei sinne asti joutuisi. Että varoitus, sakko ja ehdollinen varoittaisi ennen ehdotonta vankeutta. ”On syyllistynyt rikoksen josta rangaistuksena määrätään…”. Käräjiltä kun haetaan oikeutta, ei lätkitä tuomioita. Tosin, sen jälkeen kun se alistettiin poliitikkojen käskytyksen allaisuuteen, taso on laskenut.
Asiassa on mielestäni kolme muuttujaa. Rikoksen laatu eli tekijän vastuu, yhteiskunnan mahdollinen vastuu ja kolmannen osapuolen mielipide.
Raiskaus, murha, ja niihin verrattavissa olevat teot, aiheuttavat kolmansissa osapuolissa – ja sitäkautta yhteiskunnassa -suhteettoman paljon järkytystä ja turvattomuutta, puhumattakaan uhrin ja lähipiirinsä loppuelämästä, ettei tuonkaltaisia tekoja voida ”pakottaa” anteeksiannettaviksi ulkoisen auktoriteetin puolelta. Epäluottamus ja tyytymättömyys rapauttavat yhteisöjä, jos oletusarvo on että kaikki aina ansaitsevat uuden mahdollisuuden loputtomiin – en väitä että artikkelisi sanoi niin, vaan kärjistin. Toki on ”rikoksia” jotka ovat niitä vain valtion näkökulmasta, tai eivät pakota ketään yksilöä uhriksi. Silloin yhteisö jossa rikos tapahtuu, voisi jopa pitää ajatuksesta, että rikos sovitetaan työsuhteella, joka jatkuu vakutuisena tms.
Kuitenkin rikoksen tekijän täytyy aidosti haluta osaksi yhteiskuntaa, että mikään sitäseuraava olisi mahdollista, ja näin ei aina ole.
Mahdollisuus siihen että joku syntyy psykoottisen hulluna raiskmurhaajana, ilman ulkoista eli vanhempien tai lähimpien myötävaikutusta, on olematon. Tässä kohtaa olemme mielestäni siinä yhteiskunnan vastuussa, joka on;
Tunnistaa olosuhteet ja varoitusmerkit, kun lasta kohdellaan kaltoin, ja puuttua siihen ajoissa ja aloittaen koko ”perheen” tukemisella. Ei rahalla, vaan järjellä ja ongelmien syyn etsimisellä. Nyky-yhteiskunnassa esim. koululaitos ei palvele nuoria, vaan ideologiaa. Vain oppilas voi olla syyllinen, suosittelemme mielialalääkitystä. Sosiaalitoimi kyllä erottaa lapsen huonoista oloista, mutta se mitä lapsen näkökulmasta tulee lähtökohtansa tilalle ei valitettavan usein ole parempaa, vaan pahimmillaan osallistuu uudenlaisten välinpitämättömien kasvatukseen. Koululaitos on siinä olennaisessa osassa, että opettamalla nuorillemme kriittistä ajattelua, eikä hiljaista alistumista, tekisimme hyvin lyhyessä ajassa näkyvämmiksi kaikille, juuri ne yksilöt jotka yhteisöjemme sisällä saavat ongelmia aikaiseksi. Tämä vapauttaisi valtavasti resursseja, koska yhteiymmärryksemme lisääntyisi juuri niiden tapausten osalta, joihin uusia mahdollisuuksia on turhaa soveltaa. Tällaiset voitaisiin karkoittaa kuolemantuomion uhalla, toinen mahdollisuushan sekin on.
Asia ei yksinkertainen lainkaan. Sitä ei helpota, että puolet siitä yhteiskunnastamme on politiikan ja propagandan kaappaamaa. Meidän ihmisten välissä ei todellisuudessa ole rajoja, tai edes kulttuureja, vaan kommunikointiongelmia ja egoja.
Kiitos hyvästä aiheesta.