Valehdeltiinko meille Edward Snowdenista? – Hallittu näytelmä

Edward Snowdenin vuonna 2013 tekemät paljastukset NSA:n massavalvonnasta saivat maailman hetkeksi pysähtymään. Yhtäkkiä tavallinen kansa näki todisteet siitä, että heidän sähköpostinsa, puhelunsa ja verkkoliikenteensä olivat tiedustelupalveluiden seurannassa. Snowdenista tuli sankari, pakolainen ja symboli vapauden puolesta. Mutta kun tarkastelemme tapahtumia kymmenen vuoden jälkeen, kuva näyttää toisenlaiselta: paljastukset eivät muuttaneet järjestelmää, vaan saattoivat jopa vahvistaa sitä.

USA:ssa säädettiin USA Freedom Act (2015), joka muodollisesti rajoitti joidenkin tietojen massakeruuta, mutta jätti NSA:n valmiudet ja kansallisen turvallisuusperusteen ennalleen. Britanniassa säädettiin Investigatory Powers Act (2016), joka laajensi valvontaa entisestään. Euroopassa terrorismin vastainen retoriikka oikeutti uusia valtuuksia. Autoritaarisissa maissa Snowdenin tapaus puolestaan antoi syyn lisätä verkkosensuuria ja kansalaisten seurantaa. Toisin sanoen: Snowdenin paljastukset johtivat monin paikoin päinvastaiseen lopputulokseen kuin mitä yksityisyyden puolustajat toivoivat.

Miksi valtamedia julkaisi paljastukset?

Yksi asia on kysyttävä tätä asiaa läpikäydessä: Miksi valtamedia – The Guardian, The Washington Post ja muut suuret julkaisijat – nostivat Snowdenin paljastukset etusivuille? Eivätkö ne vahingoittaneet samoja valtakeskittymiä, joiden kanssa media on kytköksissä?

Ensinnäkin julkaisut olivat hallittuja ja valikoituja. Snowden ei itse vuotanut dokumentteja suoraan julkisuuteen, vaan luovutti ne toimittajille kuten Glenn Greenwaldille ja Laura Poitrasille, jotka toimivat suurten mediatalojen kautta. Näissä taloissa toimitukset ja lakimiehet kävivät läpi valtavia määriä aineistoa ja valitsivat, mitä julkaistiin ja mitä ei. The Guardianin entinen päätoimittaja Alan Rusbridger on todennut, että “vain murto-osa” aineistosta näki päivänvalon. Toisin sanoen – yleisölle annettiin shokkiarvoa, mutta järjestelmän syvintä ydintä ei koskettu. (The Guardian)

Toiseksi valtamedia toimii usein osana hallittua kriisin hallintaa. Kun skandaali on väistämätön, sen voi olla parempi tulla esiin hallitusti, median kautta, kuin hallitsemattomana vuotona, joka voisi paljastaa liikaa. Julkaisemalla rajattuja tietoja media pystyi luomaan illuusion läpinäkyvyydestä ja kriittisestä journalismista, samalla kun se turvasi kansallisen turvallisuuden perusjärjestelmän jatkumisen.

Kolmanneksi, paljastuksista seurasi legitimaatio valvonnan vahvistamiselle. Kun kansa sai tietää, että heitä jo seurataan, hallinnoilla oli mahdollisuus vastata sanomalla: “Kyllä, tämä on totta, mutta nyt me säätelemme sitä läpinäkyvästi.” Näin syntyi USA Freedom Act (2015), joka muodollisesti rajoitti joitain ohjelmia, mutta käytännössä loi uuden oikeudellisen pohjan jatkovalvonnalle. Iso-Britannian tapauksessa taas paljastukset toimivat perusteluna valvonnan laajentamiselle entisestään.

Lopulta voidaan kysyä: oliko valtamedian tehtävä todella paljastaa totuus vai varmistaa, että narratiivi pysyy hallinnassa? Jos media olisi julkaissut kaiken, olisi paljastunut myös valtioiden ja suuryritysten yhteiset rakenteet, liikesuhteet ja mahdollisesti jopa Venäjän ja muiden tiedustelujen kytkökset. Näin ei käynyt. Sen sijaan julkaistiin tarina, joka sopi kansalaisten mielenkiintoon ja herätti keskustelua – mutta ei horjuttanut valtaeliitin asemaa.

Venäjä puolusti Yhdysvaltojen etua?

Yksi arvoituksellisimmista käänteistä liittyy Snowdenin turvapaikkaan Venäjällä. Reuters raportoi, että presidentti Vladimir Putin asetti ehdon: Snowden saa jäädä Venäjälle vain, jos hän lopettaa kaikki toimet, jotka vahingoittavat “amerikkalaisia kumppaneita”. ABC News puolestaan kertoi Snowdenin lakimiehen vahvistaneen, että tämä ehto hyväksyttiin. Yle uutisoi samasta asiasta: Venäjä oli jo aiemmin vaatinut, että Snowdenin on lopetettava vuodot, jos hän mielii jäädä maahan (Yle, Reuters, Reuters2, ABC News)

Mutta miksi Venäjä olisi halunnut rajoittaa vuotoja, jotka kohdistuivat heidän ”viholliseensa”? Jos Venäjä ja Yhdysvallat olisivat todella jyrkästi vastakkain, olisi loogista antaa Snowdenin kaataa loputkin salaisuudet julkisuuteen. Sen sijaan Venäjä päätyi varmistamaan, että vuodot pysähtyivät. Tämä herättää kysymyksen: ovatko suurvallat kulisseissa läheisemmässä yhteistyössä, kuin annetaan ymmärtää?

Kuva vahvistuu, kun tarkastelemme laajempaa kontekstia. Taloudessa globaalit eliitit toimivat molemmissa maissa – öljy- ja kaasumarkkinat, kansainväliset pankit ja sijoittajat ylittävät valtioiden rajat. Teknologiassa Snowdenin paljastukset tarjosivat tekosyyn lisätä valvontaa myös lännessä. Turvallisuuspolitiikassa kumpikin suurvalta sai tilanteesta hyödyn: Yhdysvallat laillisti toimintansa, Venäjä pystyi näyttäytymään dissidenttien turvapaikkana ja samalla kiristämään omaa valvontaansa.

Snowdenin tarina voidaan siis nähdä hallittuna narratiivina: kansalle tarjottiin sankari ja suuri paljastus, mutta todellisuudessa järjestelmä ei kaatunut. Päinvastoin, se vahvistui. Se herättää epämukavan ajatuksen: ehkä suurvaltojen vihollisuudet ovat vain osittain todellisia. Kulissien takana samat globaalit talous- ja valtaeliitit voivat ohjata molempien maiden toimintaa – ja varmistaa, että mikään paljastus ei koskaan todella uhkaa heidän järjestelmäänsä.

Samuel Gryning 21.9.2025