Tänä päivänä en pistä tähän kuvaksi siniristilippua. Otetaan asiaan vähän toisenlainen tulokulma Joulukuun kuudentena ei enää juhlita itsenäisyyttä. Se on muistopäivä sille, mitä meillä joskus oli. Vapaus puhua totta maksaa ystäviä ja kutsuja. Vapaus olla olematta velkaa kenellekään maksaa vuosia tiukkaa kuria ja kieltäytymistä. Vapaus elää omien arvojen mukaan maksaa sen, että sinut leimataan ”vaikeaksi”, ”äärioikeistolaiseksi”, ”toksisen maskuliiniseksi” tai millä tahansa juuri sillä hetkellä muodissa olevalla sanalla. Vapaus joka seuraa siitä ettei ole manipuloitavissa maksaa sen, että jätät helpon rahan, helpon suosion ja helpon elämän ottamatta.
Suomessa moni luulee, että vapaus on se tunne, kun saa Kelan tukea ja valittaa verotuksesta. Se ei ole vapautta. Se on riippuvuutta, joka on paketoitu pehmeään hyvinvointivaltion pumpuliin. Oikea vapaus tuntuu aluksi pelottavalta, koska siinä ei ole turvaverkkoa. Se on se hetki, kun irtisanot turvatun työpaikan, koska et halua olla osa valhetta. Se on se hetki, kun sanot ääneen sen, minkä kaikki ajattelevat mutta kukaan ei uskalla. Se on se hetki, kun heräät viideltä treenaamaan, vaikka mikään laki ei pakota.
Suomi on täynnä hiljaista hyväksyntää sille, että ”kelpaa näinkin”. Että voi elää puolivaloilla, ottaa tukia, valittaa somessa ja odottaa, että joku muu korjaa asiat. Se on kulttuurimme ehkä suurin myrkky tällä hetkellä: mukavuudenhalu, joka on naamioitu ”tasapainoksi” ja ”hyvinvoinniksi”.
Mutta hyvinvointi ilman suorituskykyä on illuusio. Se on kuin lihava mies, joka ostaa isomman vyön ja kutsuu sitä ”kehonpositiivisuudeksi”. Hyvinvointivaltio on kuin lihava miljonääri: rahaa on vaikka se on velkaa, mutta kunto on nolla. Ja kun kriisi tulee, sitä rahaa ei voi syödä.
Se on valhe, jota kerrotaan itselle, koska totuus vaatisi töitä.
Suorituskyvystä puheenollen miettikääpä seuraavaa. Me ostamme miljardeilla Hornetteja, Leopardeja ja pian F-35:siä, ja samalla varusmiespalvelus on monelle ”sosiaalinen välivuosi” ja reservin kertausharjoitukset ovat vapaaehtoisia huviretkiä. Meillä on maailman kallein kalusto ja Euroopan löysimpänä pidetty maanpuolustustahto (kun mitataan sitä, moniko oikeasti on valmis ottamaan aseen käteen). Maanpuolustuskyky = kalusto × (fyysinen kunto × henkinen sitkeys × moraali × taito). Jos joku noista kerrottavista on nolla tai lähellä nollaa, lopputulos on nolla, oli kalustoa miten paljon ja oli se miten kallista tahansa. Ja juuri nyt meillä on yhteiskunta, joka aktiivisesti kasvattaa nuoria siihen, että, fyysinen kunto on ”body shamingia”, henkinen sitkeys on ”toksista maskuliinisuutta”, moraali on suhteellista, sen voi aina myydä kun hinnasta sovitaan ja ”kaikki on vain mielipide” sekä taito korvataan ”vääristyneellä hyvällä itsetunnolla”.
Ongelma on seuraava
Nykyiset johtajamme (ja suuri osa eliitistä) uskovat, että kansakunta pidetään kasassa näin:
Ostetaan kalliita leluja ulkomailta → ”Nyt meillä on turvaa!”
Pumpataan rahaa hyvinvointivaltioon (kansan kannalta vaan vääriin kohteisiin) → ”Nyt kukaan ei valita!”
Kielletään kaikki keskustelu, joka voisi ”hajottaa” → ”Nyt ei puhuta vaikeista asioista!”
Se on täysin väärä resepti.
Kansakunta pidetään kasassa seuraavasti
Yhteinen ymmärrys siitä, keitä olemme ja miksi olemme olemassa. Luottamus siihen, että valtio seisoo kansalaistensa takana, ei toisinpäin. Tunne, että täällä kannattaa tehdä töitä, perustaa perhe ja panostaa tulevaan, koska peli ei ole menetetty. Ja kyllä: myös se, että suurin osa miehistä (ja naisista) tietää pystyvänsä puolustamaan omaansa, jos kaikki muu pettää. Tällä hetkellä meiltä puuttuu kaikki nämä neljä.
Sen sijaan meillä on:
Historiattomuus kouluissa (ettei vain ”loukata” ketään). Jatkuva syyllistäminen suomalaisuudesta. Nuoriso, joka ei usko tulevisuuteensa ja saavansa koskaan vaikkapa omaa asuntoa tai perhettä kohtuuhinnalla. Johtajia, jotka puhuvat ”arvoista” mutta eivät itse elä niiden mukaan.
Ihminen on siitä harvinainen laji, että se voi päättää ettei hänen elämänsä ole muiden armoilla. Ei valtion, ei median, ei trendien, ei kaveripiirin. Se ihminen treenaa aamuisin vaikka sattuu, lukee iltaisin vaikka väsyttää, sanoo mielipiteensä vaikka leimataan, ja rakentaa osaamista, jota ei voi vähätellä. Sellainen ihminen on vaarallinen järjestelmälle, joka perustuu passiivisiin kuluttajiin. Siksi häntä yritetään hiljentää, nolata, sysiä marginaaliin. Mutta hän on samalla ainoa toivo. Historia ei muista mukavia keskitason ihmisiä. Se muistaa ne, jotka nousivat oman tasoonsa ja sen yli ja vetivät muutkin mukanaan – tai ainakin näyttivät, että toinen tie on mahdollinen. Ja juuri nyt meillä on sukupolvi, joka on kasvanut siihen uskoon, että elämässä pärjääminen on muiden vastuulla. Että ”oikeus” on suurempi arvo kuin velvollisuus. Että vahvuus on toksista, kurinalaisuus vanhanaikaista ja itsenäisyys itsekkyyttä.
Siksi minun viestini on radikaali. Se on kapinaa pehmeyttä vastaan. Jos kymmenentuhatta suomalaista päättäisi tänään, että heistä tulee kymmenen kertaa parempia kuin nyt – fyysisesti, taidollisesti, moraalisesti – kymmenen vuoden päästä tämä maa olisi täysin toinen. Ei tarvita vallankumousta kaduilla. Tarvitaan vallankumous kuntosaleilla, kirjastoissa, työpöytien ääressä ja oman pään sisällä. Aloita itsestä. Ole se ihminen, jota ei voi ohittaa. Ole niin hyvä, että pakotat muutkin kysymään: ”Miten tuo on mahdollista?” Sillä hetkellä muutos on jo alkanut ja sitä tarvitaan juuri nyt enemmän kuin koskaan.
Lopuksi vielä muutama sana jokaiselle aikuiselle, miehelle ja naisellekin sillä vaikka puhun nyt miehenä tämä koskee ihan yhtä lailla naisiakin.
Kun katson äitiäni, puolisoani tai hänen lapsiaan vaikka eivät ole omiani muistan, että elämäni ei enää kuulu vain minulle. Se kuuluu heille. Ja silloin kaikki muuttuu. Silloin ei enää riitä, että ”selviää päivästä”. Silloin ei enää kelpaa se, että on ”ihan ok”. Silloin pitää kasvaa.
Perhe on luonnon oma miehuuskoulu. Se on paikka, jossa poika kuolee ja mies syntyy, vaikka se tapahtuisi vasta 30-, 40- tai 50-vuotiaana.
Se on paikka, jossa opit kantamaan vastuuta, vaikka väsyttäisi kuoliaaksi. Paikka, jossa opit nielemään ylpeytesi ja pyytämään anteeksi 5-vuotiaalta. Paikka, jossa opit seisomaan ovella, jos joku uhkaa sinun omaasi (vaikka olisit kuinka pelokas sisällä). Paikka, jossa opit, että vahvuus ei ole se, että voittaisit kaikki muut, vaan se, ettet koskaan luovuta niiden takia, jotka luottavat sinuun.
Perhe on edelleen kansakunnan ja myös maanpuolustuksen syvin moottori. Ei lippu, ei isänmaa-abstraktio, vaan konkreettinen ihminen, jonka nimen tiedät ulkoa ja jonka kasvot näet unissanakin. Hänen takiaan olet valmis tekemään asioita, joita et koskaan uskonut tekeväsi.
Perhe ei ole vain ”yksityisasia”. Se on se paikka, jossa kansakunnan selkäranka kasvaa luutuneeksi. Ja me suomalaiset olemme yhtä ja samaa perhettä.
Suomalaiset ovat geneettisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti yksi tiiviimmistä kansoista maailmassa. Meillä on ollut se hiljainen, sanaton ymmärrys: samaa verta, samaa kieltä, sama saunareissu, sama talvisodan perintö, sama tapa olla hiljaa kunnes on pakko puhua. Se yhteenkuuluvuus pelasti meidät 1939–44. Se rakensi tämän maan sodan jälkeen. Se piti meidät kasassa, kun oltiin köyhiä kuin kirkonrotat.
Nyt se on melkein kadonnut, ja valtiovalta (sekä siihen kytkeytynyt eliitti) on tehnyt systemaattista työtä sen hajottamiseksi viimeiset 30 vuotta (kirjoitan siitä miten se on tehty myöhemmin).
Tuloksena on kansa, joka on yksinäisempää kuin koskaan, vaikka asuu tiheämmin kuin koskaan. Me emme enää tunne olevamme samaa perhettä, koska meille on opetettu, että se on vaarallista, vanhanaikaista ja jopa fasistista. Mutta se tunne on yhä olemassa. Se nousee pintaan heti, kun joku ulkopuolinen uhkaa. Se näkyi koronarajoitusten aikaan, kun ihmiset alkoivat salaa auttaa toisiaan. Se on vain haudattu syvälle, koska sitä on häpäisty ja kielletty 30 vuotta. Ja juuri siksi se pitää kaivaa esiin – ei valtion kampanjoilla, ei ”Suomi 100” -juhlapuheilla, vaan ruohonjuuritasolla. Arjen kohtaamisissa, metsässä, missä jahtiporukka pitää yhtä, pienissä yrityksissä, joissa suomalaiset vielä luottavat toisiinsa ja kodeissa, joissa kasvatetaan lapsia ylpeiksi siitä, keitä he ovat.
Valtio ei anna meille takaisin yhteenkuuluvuutta. Me otamme sen takaisin itse – yksi kädenpuristus, yksi rehellinen keskustelu kerrallaan. Sillä hetkellä kukaan ei enää pysty pitämään meitä erillään.
Me olemme yhä samaa perhettä.
Me vain unohdimme sen hetkeksi.
Nyt on aika muistaa. 
Kolumnisti Petri Rautio 6.12.2025