Kolumni | Kone joka ei tunnista ihmisyyttä

Mieti hetki aivan tavallista suomalaista arkea. Koulukello soi, lapset asettuvat pulpettiriveihin, odottavat vuoroaan puhua ja siirtyvät luokasta ja aineesta toiseen kuin osat liukuhihnalla. Tämä tuttu näky ei ole sattumaa, eikä se ole meidän oma keksintömme.

Kun teollistumisen ajan mahtisuvut, John D. Rockefeller etunenässä, alkoivat 1900-luvun alussa kaataa valtavia summia koulutusjärjestelmän uudistamiseen, tavoite oli jäätävän pragmaattinen. Rockefellerin perustaman General Education Boardin alkuperäinen lausunto on suorastaan kylmäävää luettavaa, sillä siinä paljon puhuttu ”piilo-opetussuunnitelma” sanotaan täysin ääneen ja peittelemättä: ”Emme yritä tehdä näistä ihmisistä filosofeja… opetamme heitä tekemään täydellisesti sen, mitä heidän vanhempansa tekevät epätäydellisesti.” Siinä ei ollut tippaakaan pyrkimystä sivistykseen, ainoastaan työläisten jalostamiseen. Lapsia ei sivistetty. Heitä koulutettiin (trained) – siis samalla sanalla, jota käytetään koirien tai sirkuseläinten tottelevaisuuskoulutuksessa. Järjestelmä oli suunniteltu tuottamaan hyviä työntekijöitä, ei hyviä ihmisiä.

Suomi ei tietenkään saanut Rockefellerin rahoja, mutta me toimme maahan täsmälleen saman alkuperäisen piirustuksen – preussilaisen tehdasasetuksen. Kun rakensimme omaa kansakouluamme ja myöhemmin peruskouluamme, kopioimme tämän saman mekaanisen lajittelukoneiston. Tehtaan pilli korvattiin meilläkin koulukellolla. Vaikka suomalainen koulu tänä päivänä ylpeilee pehmeydellään ja ilmaisella ruoallaan, sen syvärakenteissa sykkii yhä tuo sama teollinen sydän: ikäluokkien liukuhihna, standardoitu oppiminen ja ihmisen puristaminen mitattavaan muottiin. Rahan ja tehokkuuden valta valoi ne perustukset, joiden päällä me yhä seisomme.

Vuosikymmenet ovat vierineet, mutta peruslogiikka ei ole muuttunut – se on vain pukeutunut sivistyssanoihin ja siirtynyt globaalille tasolle. Nykyään tätä samaa suorittamisen koneistoa ohjaavat suuret talousjärjestöt, kuten OECD ja Maailmanpankki. On oikeastaan pysäyttävää ymmärtää, miten sokeiksi olemme tulleet sille, että lastemme oppimista ja koulutuksen suuntaa sanelevat tahot, joiden perimmäinen tehtävä on yksinomaan markkinoiden ja talouskasvun turvaaminen. Suomesta tuli tämän uuden uskonnon, PISA-mittausten, sokea mallioppilas. Koulusta on kasvanut valtava lajittelukeskus, jossa elävä, monimutkainen ja ainutlaatuinen ihminen typistetään ”inhimilliseksi pääomaksi”. Lapsi opetetaan jo varhain kiinnittämään oma ihmisarvonsa ulkoisiin mittareihin ja vertailemaan itseään loputtomasti muihin.

Tässä piilee koko tragedian ydin. Koko moderni talous- ja koulutusjärjestelmä on rakennettu oletukselle, että ihminen on Homo economicus – kylmän rationaalinen, täydellisen itsekäs ja aina omaa taloudellista etuaan maksimoiva kone. Kuitenkin evoluutiobiologia ja psykologia todistavat yhä uudelleen sen, minkä me kaikki sisimmässämme tiedämme. Olemme lajina syvästi sosiaalisia, empatiaan nojaavia ja epätoivoisesti merkitystä etsiviä.

Tämä summaa koko yhteiskunnallisen harhamme kaikkein kirkkaimmin. Se ei ole rikki. Se rakennettiin tällaiseksi. Tämä on se kaikkein tärkein oivallus. Me kulutamme valtavasti energiaa yrittäessämme ”korjata” kouluja, yrittäessämme vähentää työelämän uupumusta tai yrittäessämme pelastaa ihmisten mielenterveyttä, ymmärtämättä, että taistelemme tuulimyllyjä vastaan. Järjestelmä ei ole rikki. Se toimii tismalleen niin tehokkaasti ja armottomasti kuin sen suunnittelijat – ne ihmiset, jotka omistivat tehtaat ja halusivat suojella valtaansa – alun perin tarkoittivatkin.

Sokeat ohjaimissa

Miksi rakentamamme kone on sitten niin armottoman epäinhimillinen? Vastaus löytyy ydinongelmasta, jota sosiologiassa ja politiikan tutkimuksessa kutsutaan nimellä filantrokapitalismi (hyväntekeväisyyskapitalismi) sekä poliittisen luokan vieraantumisesta.

Kyse on tyhmyydestä. Se ei tarkoita älykkyysosamäärän puutetta, vaan täydellistä, suorastaan ylimielistä sokeutta omalle sokeudelleen. Se on elämänkokemuksen ja empatian täydellistä puuttumista. Tämän kaiken voi selittää kolmen tason kautta.

1. Voittajan tyhmyys ja vasaran syndrooma

Jos ihminen viettää koko elämänsä taistelukentällä (jota liikemaailmakin on) – tuhoten kilpailijoita, ostaen heikkouksia ja optimoiden prosesseja säälimättömällä tehokkuudella – hänen aivonsa muovautuvat tuohon todellisuuteen. Tällaiselle ihmiselle kaikki ongelmat näyttävät tehokkuusongelmilta. On suorastaan absurdia pyytää tällaiselta ihmiseltä vivahteikasta tai myötätuntoista näkemystä pienen, muovautuvan ja herkän lapsen sielunelämästä, tai siitä miten kouluttaa lapsia, joiden elämä ei näytä lainkaan hänen omaltaan. Se on sama kuin pyytäisi haita suunnittelemaan turvallisen leikkipuiston hylkeille. Hai ei ole välttämättä paha, se on vain kykenemätön näkemään maailmaa muuten kuin saaliin ja saalistajan linssin läpi. Rockefellerin todistettu näkemys siitä, että ”kyky ansaita rahaa on Jumalan lahja, jota tulee kehittää parhaamme mukaan”, kertoo kaiken. Hän piti omaa tehokkuuspakkomiellettään jumalallisena oikeutuksena ohjata muiden elämää, mutta hän oli liian tyhmä tietääkseen, mitä sillä valtavalla vaikutusvallallaan todella tekisi.

2. Nykypäivän filantrokapitalismi ja 250 miljardin dollarin harha

Se, miten vuonna 2023 Forbes 400 -listan miljardöörit (kuten mm. Buffett, Zuckerberg, Ellison, Gates, Bloomberg jne.) lahjoittivat 250 miljardia dollaria hyväntekeväisyyteen, on nyky-yhteiskunnan ehkä suurin ja vaarallisin harha. Meille myydään tarinaa ”hyväntekijöistä”. Mutta tuo raha ei ole vain apua – se on valtaa. Se on vaaleilla valitsematonta, demokraattisen valvonnan ulkopuolella olevaa valtaa. Kun nämä ihmiset kaatavat miljardeja koulutukseen, köyhyyden torjuntaan tai lääketieteeseen, he asettavat ehtoja. He tuovat mukanaan oman yritysmaailmansa logiikan. He vaativat mitattavia tuloksia (ROI), tehokkuusmittareita ja datalähtöisyyttä. He soveltavat samaa ”koneen käyttöjärjestelmää” avustustyöhön ja koulutukseen, jolla he rakensivat monopolinsa. Näin he tulevat tietämättömyyttään istuttaneeksi saman inhimillisyyttä tuhoavan suorituskeskeisyyden niihin järjestelmiin, joiden pitäisi suojella kaikkein heikoimpia. The Guardian

3. Poliittisen luokan vieraantuminen

Tämä sama vieraantuminen vaivaa niitä, joiden pitäisi edustaa meitä. Poliitikon keskipalkka Yhdysvalloissa on 100 000 dollaria, ja Suomessakin kansanedustajan tulot nousevat lähelle 100 000 euroa. Kun tällainen ihminen istuu loputtomissa komiteoissa ja liikkuu samassa kuplassa muiden menestyjien kanssa, hänen kykynsä ymmärtää leipäjonoissa seisovaa, masentunutta teiniä hoitavaa yksinhuoltajaa kapenee olemattomiin. Päätöksiä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien elämästä tekevät ihmiset, joiden oma elämä on täysin turvattu. Siksi heidän ratkaisunsa ovat abstrakteja – lisää mittareita, lisää työllistämistoimenpiteitä, leikkauksia ”kannustinloukkuihin”. He katsovat köyhyyttä ja pahoinvointia Excel-taulukon läpi. He rakentavat koneistoa edelleen, koska he itse istuvat sen ohjaamossa, turvassa koneen hampailta.

Maailmamme suurin ongelma ei ehkä olekaan puhdas pahuus, vaan vallan, rahan ja empatiakyvyttömyyden yhdistelmä. Järjestelmän huipulle valikoituu ihmisiä, jotka ymmärtävät täydellisesti, miten kone pidetään käynnissä ja miten siitä kääritään voitot, mutta jotka ovat unohtaneet – tai eivät koskaan tienneetkään – miltä tuntuu jäädä sen alle.

Luokan ahkerin, maailman epävarmin

Tässä koneistossa Suomesta on kasvanut PISA-mittausten sokea mallioppilas. Ja juuri tässä näkyy kansallisen traumamme ydin. Kun lasta opetetaan ensimmäisestä luokasta alkaen siihen, että hänen arvonsa mitataan numeroilla ja vertailulla, se heijastuu lopulta kansakunnan kollektiiviseen identiteettiin.

Meistä on tullut läheisriippuvainen kansa. Olemme kuin se luokan ahkerin mutta sisimmässään kaikkein epävarmin oppilas, joka roikkuu muiden lahkeessa hakemassa hyväksyntää isäntämaaltamme, EU:lta tai kansainvälisiltä sijoittajilta. Media pahentaa tätä aivopesemällä meitä ”maailman onnellisimman kansan” tittelillä, vaikka tuo indeksi mittaa vain bruttokansantuotetta ja instituutioita – se on järjestelmän itselleen antama papukaijamerkki. Kun uupuneelle, sisältä ontolle ihmiselle kerrotaan jatkuvasti hänen asuvan onnelassa, hän tuntee itsensä vain entistäkin viallisemmaksi.

Tämä sama epävarmuus ja pelko näkyy huipulla asti. Poliitikkojen loputon, usein täysin mekaaninen julkinen anteeksipyytely on tästä irvokas esimerkki. Se ei kumpua aidosta vakaumuksesta, vaan se on puhtaasti PR-hallintaa ja rituaalista nöyrtymistä pelon kulttuurissa. Se viestii meille kaikille, että jos teet virheen tai astut ulos ruodusta, joudut julkiseen häpeäpaaluun, kunnes pyydät anteeksi olemassaoloasi.

Kun elämä ei olekaan terästä

Koko tämä matriisi perustuu yhdelle valtavalle valheelle eli oletukselle siitä, että ihminen on kylmän rationaalinen, aina omaa etuaan maksimoiva kone. Koneisto odottaa tasalaatuista raaka-ainetta ja ennustettavaa tuotantoa, jossa muuttujat pysyvät vakioina.

Mutta ihminen ei ole terästä. Elävässä elämässä on aina muuttujia, yllätyksiä ja säröjä. Tulee sairaus, avioero, mielen järkkyminen tai täydellinen uupumus. Luonnollisessa yhteisössä elämän rosoisuus hioisi ihmistä, opettaisi syvyyttä ja myötätuntoa. Mutta tämä koneisto ei tunne armoa. Kun elämä iskee ja ihminen putoaa hetkeksi tai pysyvästi kelkasta, kylmän järjestelmän hampaissa hän ei enää hioudu. Hän silpoutuu. Hän silpoutuu henkisesti ja fyysisesti, koska voimavarat loppuvat, eikä joustamaton liukuhihna suostu pysähtymään.

Kaiken tämän ytimessä on lohduton totuus. Me loimme koneen, jota ei alun perinkään suunniteltu ymmärtämään ihmisyyttä. Kaikki se, mikä tekee meistä todella ihmisiä – haavoittuvuus, hitaus, virheet, hoiva ja aito yhteys – on tuolle koneelle vain häiriöääntä, kitkaa, josta pitää päästä eroon.

Rakkaus suoratoistopalveluna

Kaikkein surullisinta on se, ettei tämä kylmäkiskoisuus pysähdy työpaikan oviin. Markkinalogiikka valuu lopulta koteihimme ja lakanoidemme väliin. Olemme alkaneet suhtautua elämän tärkeimpiin ihmissuhteisiin ja jopa parisuhteeseen kuin digitaaliseen suoratoistopalveluun. Sitä käytetään tasan niin kauan kuin sieltä tulee viihdyttävää sisältöä ja hinta-laatusuhde tuntuu hyvältä.

Olemme unohtaneet eron kuluttajan ja osakkaan välillä. Kuluttaja odottaa tulla palvelluksi ja syyttää ”palveluntarjoajaa”, jos olo on tyhjä. Liiton osakas sen sijaan ymmärtää, että yhteisen yrityksen menestys riippuu suoraan hänen omasta pääomastaan. Sen sijaan, että ulkoistaisimme onnellisuutemme toiselle ja vaatisimme loputtomasti, meidän pitäisi uskaltaa katsoa peiliin ja kysyä: ”Mitä minä toin tänään tähän suhteeseen?”

Parisuhde ei ole valmispaketti. Se on puutarha. Ja se puutarha kasvaa tasan niin hyvin, kuin sitä ollaan valmiita kastelemaan kun kuivuus näivettää ja kitkemään sekä hoitamaan silloinkin, kun sataa kaatamalla eikä huvittaisi yhtään.

Aito ja kestävä ihmissuhde ei ole jotain, mitä vain saadaan, vaan jotain, mitä luodaan. Jos asenteemme on jatkuvasti kuluttava eikä panostava, lopputulos on vääjäämättä täydellinen henkinen konkurssi. Jäämme yksin yhdessä, suorittaen arkirutiinia, jota kutsumme elämäksi, vaikka se on todellisuudessa vain modernia orjuutta.

Puolalais-brittiläinen sosiologi Zygmunt Bauman kuvasi kirjoissaan juuri tätä. Hän selitti, kuinka moderni kulutusyhteiskunta on muuttanut meidät ihmisistä ”kuluttajiksi” myös parisuhteissa. Sitoudumme vain löyhästi, jotta voimme palauttaa viallisen tuotteen tai päivittää sen parempaan malliin heti, kun se vaatii vaivaa. Ohessa pari suomenkielistä linkkiä avaamaan asiaa lisää.

Mutta vaikka kone on unohtanut ihmisyyden, meidän ei pidä sitä tehdä. Ainoa todellinen kapina tätä epäinhimillistä järjestelmää vastaan alkaa sieltä keittiön pöytien äärestä ja kotisohvilta. Se alkaa siitä hetkestä, kun päätämme katsoa toista ihmistä silmiin – ei resurssina, ei välineenä, ei onnellisuutemme tuottajana – vaan inhimillisenä, haavoittuvana ja keskeneräisyydessään ainutlaatuisen täydellisenä ihmisenä.

Petri Rautio 15.3.2026