Kolumni | Onko oikein iloita tyrannin kuolemasta?

Otsikko ei ole minun, vaan lainaus Helsingin Sanomissa torstaina 5.3. olleesta Suvi Turtiaisen artikkelista, jossa hän pohtii diktaattorin surmaamisen moraalia ja oikeutusta.

Aihe on vaikea, kuten Turtiainenkin toteaa, että tämä kysymys ei jätä rauhaan, kun seuraa uutisvirtaa riemuitsevista iranilaisista Iranissa ja ulkomailla.

Kyseessä on tyypillinen toisaalta-toisaalta -tilanne, jossa poikkeavaan reagointiin päädytään näkökulmasta riippuen, koska ihmisillä on erilaisia uskoja, poliittisia mielipiteitä, eettisiä arvoja ja elämänkokemuksia.

Kun luin Turtiaisen kirjoitusta, tuli tunne kuin olisi kiitämässä vuoristoradassa, välillä ylös ja sitten taas alas.

Turtiainen tasapainoittelee hankalan aiheen kanssa mestarillisesti tuoden vuoron perään esille toisilleen vastakkaisia näkemyksiä, minkä hän tiivistää juttunsa viimeisessä lauseessa aforistimaisesti näin:

”Monet asiat ovat totta yhtä aikaa.”

Tämä on erittäin syvällisesti sanottu. Useimmille ihmisille tällainen kvanttifyysinen todellisuus, että vastakkaiset väitteet voivat olla molemmat samanaikaisesti totta, on liian vaikeaa ymmärtää, koska he ovat tottuneet yhden totuuden maailmaan, mikä ei kuitenkaan ole koko totuus, joka on aina paljon monimutkaisempi.

Otetaan esimerkki meneillään olevasta sodasta. On totta, että Israelin ja Yhdysvaltain hyökkäys Iraniin ja Ali Khamenein tappaminen on vastoin kansainvälistä oikeutta, mutta on myös totta, että hyvin monet iranilaiset iloitsivat Trumpin iskusta, koska se antoi toivoa siitä, että 47 vuotta kestänyt naisten alistaminen ja vähemmistöjen sorto sekä tuhansien mielenosoittajien raaka tappaminen loppuisivat. Länsimaiden kannalta on myös oleellista, että terroristijärjestöjä tukeva Iran ei saisi kehitettyä omaa ydinasetta.

Turtiainen kirjoittaakin hyvin:

”Tunnereaktio ei tee iskuista oikeutettuja. Silti iranilaiset saavat yhä toivoa vapautta.”

Turtiainen haastatteli juttuaan varten Helsingissä asuvaa isänsä puolesta iranilaista Sara Tabrizizadehia, joka kertoi ennen sotaa toivoneensa, että kunpa Donald Trump toteuttaisi uhkauksensa ja iskisi. Että joku tekisi jotain.

Kun niin tapahtui, Sara tunsi toivoa ja helpotusta, mutta samalla hänellä oli ristiriitainen olo, koska hän oli aiemmin arvostellut Israelin ja Yhdysvaltain tekoja Gazassa, mutta nyt hän hyväksyi samojen maiden iskut Iraniin.

Tilanteen problemaattisuuden Turtiainen tiivistää hyvin yhteen kysymykseen:

”Onko Iranilla oikeus sortaa kansalaisiaan ja pysyä koskemattomana – vai onko muilla valtioilla oikeus puuttua Iranin harjoittamaan sortoon?”

Tämä sama kysymys koskee hyvin monia muitakin maailman maita, pahimpana Pohjois-Korea.

Vaikka kannatankin periaatteessa vapautta ja tyrannien kukistamista, niin toisaalta ei ole realistista ajatella, että demokraattiset valtiot alkaisivat sotia kaikkia diktatuureja vastaan, koska se ajaisi maailman täyteen kaaokseen, kun sotia olisi hirveästi kaikkialla, kun niitä jo nytkin on liikaa.

Minun mielestäni olisi parasta, että jokainen kansa tekisi itse oman vallankumouksensa sortajiaan vastaan, jos sellainen on tarpeen, ilman muiden maiden asiaan puuttumista.

Mutta Iraniin palatakseni, jos kärsivällä ja sorretulla kansalla ei yksinkertaisesti ole keinoja eikä voimavaroja nousta pakottavaa tyrannihallintoa vastaan, niin pitäisikö silloin muiden maiden tulla avuksi vai katsoa vain surkutellen vierestä?

Ja jos olen oikein kyyninen, niin ilmeisesti asia on niin, että omaa oikeudenmukaisuuttaan julistavat demokratiamaatkaan eivät tule avuksi vain hyvä hyvyyttään, kun ovat niin jaloja ihmisiä, vaan kyseessä on aina taloudellisia intressejä eli Iranin tapauksessa maan öljyvarojen hallinta, kuten tapahtui Venezuelassakin.

Vaikka tällaisia taka-ajatuksia olisikin, kuten arvelen, niin onko jonkin maan, tässä tapauksessa Iranin, ahtaalla olevan opposition tukeminen aseellisen hyökkäyksen kautta oikein vai väärin?

Kyseessä on kuitenkin hyvin riskialtis toiminta, koska voi olla, että iskut eivät johdakaan hallinnon kaatumiseen. Lisäksi on suuri vaara, että sota eskaloituu ja laajenee koko Lähi-itää koskevaksi suursodaksi ja lopulta Kolmanneksi maailmansodaksi, kun Irania tukevat Kiina ja Venäjä tulisivat mukaan konfliktiin.

Tilanne on siis äärimmäisen sekava ja monenlaiset uhat ovat mahdollisia.

Mitä mieltä sinä olet?

Kolumnisti Jouko Piho 7.3.2026