Pääkirjoitus: Kuka enää rakastaa Suomea ilman käsikirjoitusta?

Suomessa vaikuttaisi olevan yhä vähemmän ihmisiä, jotka uskaltavat rakastaa maatamme ilman lupaa joltakulta muulta. Isänmaallisuus, tuo ennen kansalle niin vahva tunne, on kadonnut kahden äänekkään leirin väliin – länsimielisten hurmoksen ja itämyönteisen naapurirakkauden puristukseen. Kumpikin väittää puolustavansa “Suomen etua” – mutta liian usein he tarkoittavat sillä jonkin muun maan agendaa.

Kun kylmä sota päättyi, Suomi jäi pitkälti yksin identiteettinsä kanssa. Ei enää idän rautaista varjoa, ei lännen kylmää selkääntaputusta – vain oma maa, omine ongelmineen ja mahdollisuuksineen. Silloin olisi ollut paikka uuden, tervehenkisen isänmaallisuuden rakentamiseen. Mutta emme rakentaneet. Me ulkoistimme sen nöyristellen.

Nyt somessa huudetaan “lännen” tai “naapuriuden” puolesta, mutta yhä harvemmin todella Suomen puolesta. Meistä on tullut toisten puheiden kaikukoppa, eikä kukaan tunnu kysyvän yksinkertaista kysymystä – Mikä on ihan oikeasti Suomen etu – ei Washingtonin, ei Moskovan, vaan Suomen?

Ehkä jopa vihatuin mielipide nykyään Suomessa on se, kun joku ei valitse puoltaan – vaan rakastaa omaa maataan. Siitä ei saa kiitosta, ei seuraajia, ei edes ymmärrystä. Mutta juuri siinä piilee se rohkeus, jota tämä maa nyt tarvitsee. Ja juuri siinä piilee yksi syy miksi Markanmedia on olemassa.

Isänmaallisuudesta on tullut epäilyttävä sana. Jos puhut siitä, olet jonkun mielestä populisti. Jos et puhu, olet toisen mielestä selkärangaton globalisti. Totuus on, että rakkaus omaan maahan ei ole poliittinen mielipide – se on tunne, jota ilman mikään yhteiskunta ei pysy kasassa.

Nyt on uskallettava sanoa suoraan

Isänmaallisuus ei ole sitä, että hyväksyy kaiken, mitä liittolaiset sanelevat. DCA-sopimus, joka antaa vieraan vallan joukkojen toimia Suomen maaperällä, oli monen mielestä turvallisuutta vahvistava teko – mutta todellisuudessa se oli suuri askel myös poispäin täysivaltaisesta päätösvallasta. Jos isänmaallisuudesta puhutaan, silloin on lupa kysyä, oliko se päätös aidosti suomalainen vai pelon sanelema.

Mutta yhtä epäisänmaallista on puolustaa Venäjän julmuuksia Ukrainassa. Se ei ole rauhanrakkautta, se ei ole Suomen puolustamista, vaan välinpitämättömyyttä väkivallan edessä. Isänmaan rakkaus ei tarkoita silmien sulkemista pahuudelta, eikä sen tarvitse koskaan tarkoittaa myötämielisyyttä hyökkääjää kohtaan.

Totuus on, että Venäjä ei ole Suomen itsenäisyyden asialla – mutta ei ole Yhdysvallatkaan. Kumpikaan suurvalta ei rakasta Suomea, vaan omia intressejään. Vain me itse voimme rakastaa maatamme ja kansaamme. Siksi meidän on oltava varovaisia, ettemme rakenna pelosta ja riippuvuudesta uutta kansallista identiteettiämme – se ei johda kansamme edun mukaiseen lopputulokseen.
Suomi pysyy itsenäisenä vain, jos sen sydän pysyy omassa rinnassa – ei toisten taskussa.

Suomen historiaa ei kirjoitettu twiiteissä eikä iskulauseissa, vaan hiljaisessa työssä, uskollisuudessa ja siinä, että oma maa, oma kansa laitettiin etusijalle, vaikka maailma ympärillä kuohui ja huusi suuntaan ja toiseen.

Sitä asennetta me tarvitsemme taas. Ei uutta ideologista rintamaa, vaan rohkeutta olla omapäinen kansa.

Isänmaallisuus ei ole huutamista. Se on hiljaista varmuutta siitä, että tämä maa on meidän – eikä sitä lahjoiteta pois sen paremman suosion toivossa.

Suomi on kaunis maa. Sitä kannattaa rakastaa – ilman käsikirjoitusta.

Yksi ratkaisuista on lakata pelkäämästä.

Pelko on hiljainen selkärangan syöjä. Se saa meidät etsimään turvaa jonkun muun lipun alta, kääntymään milloin länteen, milloin itään, kun oma suunta tuntuu liian yksinäiseltä. Pelko tekee meistä kuuliaisia, mutta ei uskollisia – ei ainakaan omalle maallemme. Vasta kun lakkaamme pelkäämästä, voimme olla vahvoja, rakastaa tätä maata sellaisena kuin se on. Virheineen, vahvuuksineen ja vapaana toisten käskyistä.

Päätoimittaja Samuel Gryning 19.10.2025