Olipa lukuelämys!
Näin totesin luettuani Lea Kärnän isästään Eino Mannisesta (1896-1967) kirjoittaman elämäkertakirjan ”Palavan pensaan äärellä – Eino Mannisen persoona ja elämäntyö”, minkä 239-sivuisen kirjan RV-Kirjat julkaisi jo v. 1988, mutta jostain syystä sain kirjan käsiini vasta nyt ostettuani sen Finlandia -kirjan antikvariaatista.
Alkusanoissa Lea Kärnä sanoo, että hän päätti tehdä kirjan isänsä elämäntyöstä 20 vuotta tämän kuoleman jälkeen, koska hän oli odottanut, että joku muu kirjoittaisi Suomen helluntaiherätyksen merkittävän vaikuttajan ja johtomiehen elämäkerran, mutta koska niin ei tapahtunut, niin hän päätti tyttärenä tehdä sen työn.
Ja hyvin Lea kirjoittikin. Oli nautinto lukea hänen sujuvaa tekstiään, mikä johtui paljolti myös siitä, että hyvin monet kerrotuista asioista olivat minulle ennestään tuttuja, mutta samalla Lea toi esille varsin paljon myös minulle täysin uusia asioita.
Kirjan alaotsikon sana ”persoona” on todella osuva, sillä sitä Eino Manninen todellakin oli, hengen jättiläinen, suuri individualisti, mutta myös muiden ja eri tavalla ajattelevien ymmärtäjä, herkkä taiteilija, terävä kirjoittaja, koskettava puhuja, rohkea kantansa puolustaja, vilkas ja eläväinen, erittäin humoristinen ja vaatimaton Jumalan mies, apostoli, profeetta, opettaja, paimen ja evankelista.
Alaotsikon toinen sana ”elämäntyö” on myös hyvin valittu. Manninen oli koulutukseltaan metsänhoitaja, mutta hän toimi vain lyhyen aikaa alan töissä, kun hän oli vuosina 1920-1924 metsäkurssien johtaja ja opettaja Evon ja Tuomarniemen metsäkouluilla.
Jumalan valtakunnan työ veti kuitenkin enemmän puoleensa, mikä johti siihen, että Manninen oli vuosina 1924 ja 1925 Tukholman helluntailaisten saarnaajien raamattukoulussa, jossa hän tutustui Ruotsin helluntailiikkeen johtohahmoon Lewi Pethrukseen, josta tuli hänen elinikäinen ystävänsä.
Sen jälkeen v. 1917 uskoon tullut Manninen antautui kokoaikaiseen Jumalan valtakunnan työhön, kun hän toimi ensin saarnaajana Viipurissa v. 1925, ja samana vuonna hänet valittiin myös Helsingin kaksikielisen Filadelfia-seurakunnan paimeneksi.
Kaikkien puheiden tulkkaus alkoi kuitenkin tuntua ajan mittaan hankalalta, joten suomenkieliset uskovat päättivät Eino Mannisen johdolla perustaa v. 1928 oman Saalem-seurakunnan, jonka johtajana Manninen toimi v. 1967 tapahtuneeseen kuolemaansa asti, jolloin seurakunnassa oli n. 3000 jäsentä.
Manninen oli myös mukana monissa helluntaiherätyksen yhteisissä hankkeissa puheenjohtajana, kuten Ristin Voitto -lehden päätoimittajana vuosina 1931–1932 ja 1942–1943 sekä IBRA-Radion ja Suomen Vapaan Ulkolähetyksen hallitusten puheenjohtajana.
Aikaansa edellä olevan kaukonäköisen Mannisen toiminta Suomen helluntaiherätyksessä oli monin tavoin uraauurtavaa.
Mannisen vaatimattomuutta kuvaa se, että hän ei koskaan retostellut akateemisella koulutuksellaan. Myöskään Saalemissa hän ei halunnut olla seurakunnanjohtaja, vaan ainoastaan saarnaaja. Ja kun Mannista mainostettiin eräällä Amerikan matkalla Suomen helluntaiherätyksen suurmieheksi, niin siihen Manninen sanoi: ”Meillä ei ole Suomessa suurmiehiä, meillä on vain seurakuntia.”
Mannisen nöyrä sydämenasenne oli oikea, mutta tosiasiassa hän oli vuosikymmenien ajan suomalaisen helluntaiherätyksen kiistattomia johtajia ja välillä jopa sen ehdoton keulakuva. Manninen ansioitui erityisesti liikkeen kansainvälisten suhteiden solmijana paitsi muihin Pohjoismaihin, myös Pohjois-Amerikkaan. Mannista onkin luonnehdittu Suomen helluntailiikkeen pioneeriksi ja hänen työtään Suomessa on verrattu Norjan Thomas Barrattiin sekä Ruotsin Lewi Pethrukseen.
Näin se oli. Muistan lapsuudestani, että monet kokivat vuotuisissa juhannuskonferensseissa, että heidän mielestään konferenssi alkoi vasta silloin kun Eino Manninen tuli paikalle.
Näin Mannista usein konferensseissa, mutta ainoa läheisempi kontakti oli v. 1960, kun Riihimäen Siionin uusi rukoushuone vihittiin käyttöönsä, ja juhlapuhuja Eino Manninen kätteli eteisessä kaikkia tulijoita, minuakin 13-vuotiasta poikaa erittäin ystävällisesti. Tähän liittyen oli mielenkiintoista lukea Kärnän kirjasta, että lähetyssaarnaaja Sylvi Mömmö oli sanonut Mannisesta, että kättely oli hänen salainen aseensa.
Mannisen työtovereina toimivat vuosien aikana muiden muassa saarnaajat Lauri Hokkanen, Ensio Lehtonen ja Kai Antturi, joista viime mainitun kanssa minulla olikin vuosien mittaan paljon yhteyksiä eri asioissa.
Aika pian myös hänen poikansa Veikko Manninen astui isänsä rinnalle vastuuta kantamaan. Eino-isällä oli sellainen erikoinen tapa, että hän ei koskaan sopinut poikansa Veikon tai Antturin kanssa etukäteen siitä, kuka pitää alkupuheen, kuka pääpuheen ja kuka johtaa kokousta. Vasta ennen kokousta pidetyn rukoushetken jälkeen kaikki tiesivät hengessään, mikä on sinä iltana kunkin tehtävä.
Manninen oli helluntaiherätyksessä myös varsin kiistelty henkilö, koska hänellä oli joissakin asioissa muiden näkökannoista poikkeavia mielipiteitä, joista kaksi tärkeintä olivat hänen myönteinen suhtautumisensa myös uskovien aseen ottamiseen käynnissä olleiden viime sotien aikana, kun taas monet helluntaisaarnaajat puhuivat aseettoman palveluksen puolesta. Ensio Lehtonen oli samaa mieltä, mutta ei jaksanut lopulta kestää jatkuvaa kritiikkiä vaan erosi Saalemista ja samalla helluntaiherätyksestä ja perusti oman kustannusliikkeen Kuva ja Sana.
Myös Manninen joutui tulilinjalle, kun Vilho Soininen alkoi vaatia hänen erottamistaan Saalemista ja helluntaiherätyksestä, mitä ei kuitenkaan tapahtunut, koska Saalemin enemmistö seisoi Mannisen takana.
Toinen suuria tunteita ja kiistoja aiheuttanut asia oli Mannisen osallistuminen vuoden 1945 eduskuntavaaleihin sitoutumattomana ehdokkaana Kokoomuksen ja Maalaisliiton yhteislistalla. Manninen ei tullut valituksi, ja kun kohta sen jälkeen hän pyysi julkisesti anteeksi ehdokkuuttaan, vaikka pitikin sitä oikeana, niin tilanne rauhoittui.
Kirjasta ja Mannisen elämästä olisi vielä paljon muutakin kerrottavaa, mutta jotta tästä arviosta ei tulisi liian pitkä, mainitsen lopuksi enää kolme asiaa.
Ensimmäinen liittyy Mannisen urheilullisuuteen ja notkeuteen. Kun Mannisen ehdotuksesta Suomen helluntaiherätys alkoi pitää ensimmäisiä raamattukursseja v. 1952 Paimiossa, niin myös minun isäni Veikko Piho oli yksi osallistujista. Kotiin tultuaan muistan kurssista vain yhden asian, kun isäni kertoi innostuneesti, miten kesken puheensa Eino Manninen oli noussut pöydälle seisomaan käsillään.
Tätä samaa temppua Manninen käytti myöhemminkin erään Amerikan matkansa yhteydessä pidetyssä konferenssissa, jossa tuli jossain vaiheessa kitkaa joidenkin erimielisyyksien takia, jolloin Manninen päätti laukaista jännittyneen tilanteen ja lähti kävelemään käsillään pitkin lattiaa jalkojaan heilutellen. Yleisöä Mannisen tempaus huvitti suuresti ja jopa niin paljon, että riidat unohtuivat ja konferenssi jatkui sopuisasti.
Toiseksi haluan mainita Mannisen tervehenkisyyden eli hän halusi karttaa kaikenlaista sielullista hurmahenkisyyttä, kuten silloin, kun hän oli jollain jouluaterialla, jossa eräs nainen sanoi, että hän ei voi ottaa enää lisää rosollia, koska Henki kielsi häntä ottamasta enempää, jolloin Manninen tokaisi: ”Minulle Henki sanoi päinvastoin, että ota lisää.” Sitten Manninen otti lisää rosollia, vaikka hän ei ollut alun perin ajatellut ottaa sitä lisää.
Kolmanneksi haluan mainita Mannisen leikkimielisyyden, kun hän heittäytyi helposti vaikka millaisiin tempauksiin mukaan. Kirjassa on siitä hyvä esimerkki, kun hänen poikansa Erkki ja Veikko huomasivat, että heidän kotisaarensa kalliolta on mukavampi hypätä veteen vaatteet päällä, mutta kun Eeva-äiti näki märät poikansa, hän sanoi, että odottakaa vain kun isä tulee kotiin, niin siitä tulee teille ankarat moitteet.
Pojat olivat kuitenkin neuvokkaita ja menivät isäänsä vastaan kehuen kovasti, miten mukavaa on hypätä veteen vaatteet päällä, koska silloin vesi ei iske niin kovasti ruumista vasten.
Eino-isä, entinen hyvä uimahyppääjä, innostui ideasta heti ja sanoi: ”Minäkin haluan kokeilla sitä.”
Niinpä jonkin ajan kuluttua päätään pudistelevan äidin edessä oli kolme märkää poikaa.
Suosittelen Eino Mannisesta kertovaa kirjaa kaikille ihmisille. Takaan, että se tulee olemaan lukuelämys myös sinulle.
Jouko Piho