Ukrainan sota on ollut kolmen ja puolen vuoden ajan yksi 2000-luvun suurimmista tragedioista. Satojatuhansia ihmisiä on kuollut, miljoonat ovat joutuneet jättämään kotinsa, ja kokonaiset kaupungit on jauhettu raunioiksi. Mutta kaiken tämän inhimillisen kärsimyksen taustalla on koko ajan ollut myös suurvaltapolitiikan kylmä käsikirjoitus.
Alexander Stubb muiden EU-johtajien kanssa – on toistuvasti valinnut sotaa pitkittävän linjan: aseita, pakotteita, entistä kovempaa retoriikkaa. Kaikki tämä on myyty kansoille ”solidaarisuutena” ja ”oikeuden puolustamisena”, vaikka todellisuudessa sillä on ruokittu konfliktia, jonka hintaa maksavat tavalliset ukrainalaiset, venäläiset ja eurooppalaiset veronmaksajat. Ovat ajaneet siis isäntiensä asiaa – Globaalin eliitin asiaa.
Yhdysvallat taas, joka on vuosien ajan hyötynyt sodan jatkumisesta – aseviennillä, energiakaupalla ja geopoliittisella asemallaan – on nyt asettumassa toiseen rooliin. Donald Trumpille on kirjoitettu käsikirjoituksessa aivan uusi näyttämö: hänestä tehdään rauhan mies. Hän saa näytellä sen roolihahmon osan, joka hoitaa sodan päätökseen, joka pakottaa osapuolet neuvottelupöytään ja joka ”pelastaa” Euroopan.
Näytelmässä, joka on vienyt lukemattomien hengen ja raunioittanut kokonaisia kaupunkeja, Trumpille ojennetaan lopulta rauhanviitta – ehkä jopa Nobel-palkinto symbolina. Hän paistattelee sankarin roolissa, vaikka sama järjestelmä on vuosien ajan tukenut sotaa, jonka varjolla globaalit eliitit ovat pönkittäneet valtaansa ja taloudellisia etujaan.
Ja mitä tekevät Euroopan johtajat? He jäävät teatterilavan varjoihin. Alexander Stubb ja hänen kollegansa joutuvat tyytymään sivurooliin, jossa heidät muistetaan enemmän sodan jatkajina kuin rauhan rakentajina. Heidän kovaääninen retoriikkansa ja ”päättäväinen” politiikkansa muuttuvat merkityksettömiksi, kun maailman katseet kääntyvät kohti Washingtonia ja Trumpin voitonriemuisia eleitä. Tämä kiltisti näytelmän ohjaajaa seuranneiden euroopan päämiesten palkka näyttää tulevaisuuden historian kirjoissa ankealta Trumpin palkan rinnalla.
Lopullinen ironia on siinä, että kun historia kirjoitetaan, sankariksi nostetaan se, joka saapui lavalle kesken näytelmän – ja joka sai kunnian ratkaista kriisin, jonka ylläpitämiseen hän itsekin oli vuosia osaltaan syyllinen.
Näin näytelmä huipentuu: ihmiselämien kustannuksella rakennettu suurvaltapolitiikan draama päättyy siihen, että Donald Trump ja Yhdysvallat paistattelevat hyväntekijöinä, ja Euroopan päättäjät nuolevat näppejään pimeässä kulissien takana.
Päätoimittaja Samuel Gryning 25.8.2025