Missä kulkee raja sille, että puutumme toisen ihmisen asioihin ja häiritsemme hänen elämäänsä? Jos kyse on rikoksesta tai toisen fyysisestä vahingoittamisesta, ymmärrän. Mutta nykyään raja näyttää siirtyneen sinne, että puutumme toisten sanomisiin, mielipiteisiin ja jopa siihen, millainen on heidän yleinen olemuksensa.
Tuore esimerkki on Minttu Koposen somekohun alla syntynyt episodi. Vasemmistoliiton paikallispoliitikko Koponen kehotti muita tekemään huoli-ilmoituksen valtiovarainministeri Riikka Purrasta. Tämä ei ollut mikään yksittäinen yksityinen huolen ilmaisu, vaan julkinen kutsu käynnistää viranomaisprosesseja poliittisen vastustajan elämään. Se on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka pitkälle olemme valmiita menemään puuttuaksemme toisten elämään – jopa silloin, kun kyse ei ole mistään todellisesta vaarasta, vaan puhtaasti poliittisesta erimielisyydestä.
Tällainen ei ole yhteiskunnan ”hyvää tarkoittavaa” huolenpitoa. Se on halua rajoittaa muita. Halua kontrolloida. Enenevissä määrin näemme, kuinka ihmiset haluavat kontrolloida sitä, miten muut pukeutuvat, mitä he sanovat, mitä he syövät, kenen kanssa he viettävät aikaa ja millaisia ajatuksia he voivat ääneen lausua. Tällainen ilmapiiri ruokkii kyttäämistä – hetkeä, jolloin joku jää kiinni rikkomasta jotain mitätöntä sääntöä ja muut pääsevät moralisoimaan.
Tämä kertoo jotain olennaista ajastamme. Yhä useammin etsitään tapoja puuttua toisten tekemisiin. Usein myös viranomaisten ja sääntöjen kautta. Jos et voi voittaa väittelyä argumenteilla, houkutus käyttää lakikirjaa, viranomaisia tai vaikkapa yhteisön valjastamista maalittamiseen keppihevosena on suuri. Tämä on vaarallinen suunta: Yksityisyyttä rikotaan, ja samalla luodaan ilmapiiri, jossa ihmisiä pelotellaan olemaan hiljaa ja karttamaan omana itsenään olemista.
Kun vertaan tätä 1990-lukuun, muutos on raju. Silloin vielä elettiin hieman vapaammin – ja kyllä, myös kärkkäämmin sanoin – mutta ihmiset eivät juosseet jokaisesta eriävästä mielipiteestä tekemään ilmoituksia. Naapuri saattoi ärsyttää, poliitikon puheet saattoivat suututtaa, mutta lähtökohtaisesti annettiin ihmisten elää. Oli enemmän tilaa olla oma itsensä, vaikka se ei miellyttänyt kaikkia.
Miksi nyt on toisin? Ehkä siksi, että olemme rakentaneet kulttuurin, jossa loukkaantuminen on valuuttaa ja kontrolli sen käyttökohde. Sosiaalinen media antaa jokaiselle megafonin ja kokoontumispaikan, jossa pienistäkin asioista voi tehdä myrskyn. Laki- tai sääntökirjasta on tullut tämän myrskyn työkalu: se ei enää ole viimeinen keino suojella oikeuksia, vaan ensimmäinen ase, kun halutaan saada toinen hiljaiseksi.
Maailma ei muutu paremmaksi sillä, että laadimme loputtomia sääntöjä ja varmistamme niiden noudattamista suurennuslasin kanssa. Maailma muuttuu paremmaksi silloin, kun siedämme toistemme erilaisuutta ja annamme ihmisten elää, vaikka heidän elämänsä ei näyttäisi meidän silmissämme oikealta.
Onnellinen yhteiskunta ei ole tarkasti säännelty yhteiskunta. Se on yhteiskunta, jossa ihmiset saavat olla rauhassa – myös silloin, kun he ajattelevat, elävät ja puhuvat eri tavalla kuin me itse.
Päätoimittaja Samuel Gryning 15.8.2025