Tämä on kognitiivisen neurotieteilijän, tohtori Jared Cooney Horvathin, puheenvuoro Yhdysvaltain senaatin kuulemistilaisuudessa, jossa käsiteltiin lasten ruutuaikaa ja teknologian vaikutuksia oppimiseen.
Hänen väitteensä on vahva:
nykyiset sukupolvet alisuoriutuvat useilla kognitiivisilla mittareilla verrattuna aiempiin sukupolviin – samaan aikaan kun digitaalinen teknologia on tullut laajamittaisesti osaksi koulua ja arkea.
Puheenvuoro:
”Olen tohtori Jared Cooney Horvath. Olen entinen opettaja ja nykyinen kognitiivinen neurotieteilijä, ja tutkin ihmisen oppimista. En ole koskaan saanut rahoitusta suurilta teknologiayhtiöiltä.
Surullinen tosiasia, jonka sukupolvemme joutuu kohtaamaan, on tämä:
lapsemme ovat kognitiivisesti heikommassa kunnossa kuin me olimme heidän iässään.
Olemme standardoineet ja mitanneet kognitiivista kehitystä 1800-luvun lopulta lähtien. Jokainen sukupolvi on tähän asti suoriutunut vanhempiaan paremmin – ja juuri sitähän me haluamme. Haluamme terävämpiä lapsia.
Syy tähän kehitykseen on suurelta osin ollut koulu. Jokainen sukupolvi on viettänyt enemmän aikaa koulussa. Olemme käyttäneet koulua kognition kehittämiseen.
Mutta GEN Z-sukupolvi on ensimmäinen modernin historian sukupolvi, joka alisuoriutuu meihin verrattuna käytännössä kaikilla mittareilla, joita meillä on: perushuomiokyvyssä, muistissa, lukutaidossa, laskutaidossa, toiminnanohjauksessa ja jopa yleisessä älykkyysosamäärässä – vaikka he käyvät koulua enemmän kuin me kävimme.”
”Mitä tapahtui?”
”Mitä tapahtui noin vuonna 2010, joka irrotti koulunkäynnin ja kognitiivisen kehityksen toisistaan?
Se ei voi olla koulu. Koulut näyttävät pääosin samanlaisilta kuin ennen.
Se ei voi olla biologia. Aikaa ei ole kulunut tarpeeksi biologiseen muutokseen.
Vastaus näyttää liittyvän niihin työkaluihin, joita käytämme koulussa oppimisen tukena.
Jos tarkastelemme 80 maata, data näyttää tämän: kun maat ottavat laajasti käyttöön digitaalista teknologiaa kouluissa, oppimistulokset heikkenevät merkittävästi. Lapset, jotka käyttävät tietokonetta noin viisi tuntia päivässä koulussa oppimistarkoituksiin, saavat keskimäärin yli kaksi kolmasosaa keskihajonnasta heikommat tulokset kuin lapset, jotka harvoin tai eivät lainkaan käytä teknologiaa koulussa. Tämä havainto toistuu 80 maassa.
Katsotaan Yhdysvaltoja. Meillä on NAEP-järjestelmä (kansallinen oppimistulosten seuranta). Valitse mikä tahansa osavaltio. Tee yksinkertainen vertailu: tarkastele NAEP-dataa ja vertaa sitä ajankohtaan, jolloin kyseinen osavaltio otti laajasti käyttöön 1:1-teknologian (eli jokaiselle oppilaalle oman laitteen). Huomaat, että NAEP-tulokset tasaantuvat ja alkavat sitten laskea.
Tämä on kuitenkin korrelaatiota. Tarvitsemme kausaliteettia.
Kausaalisuuden osoittamiseen tarvitaan akateemista tutkimusta ja mekanismeja – selityksiä sille, miksi näemme sen mitä näemme.
Onneksi meillä on akateemista tutkimusta jo vuodesta 1962 lähtien, ja se kertoo samaa tarinaa 60 vuoden ajalta: kun teknologia tulee opetukseen, oppiminen heikkenee.
Yksi tämän hetken tunnetuimmista kasvatustieteilijöistä, Dylan Wiliam Isosta-Britanniasta, sanoi hiljattain:
“Opetusteknologia on ollut tulossa oleva vallankumous 60 vuoden ajan – ja meidän täytyy odottaa vielä toiset 60 vuotta, koska se ei ole tehnyt juuri mitään.”
Tutkimus on yksi asia. Mutta tarvitsemme myös mekanismeja.
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana olemme tutkineet paljon sitä, mitä kutsumme oppimisen tieteeksi. Miten ihminen oppii?
Ymmärrämme nyt selkeästi, miksi teknologia ei toimi oppimisen välineenä samalla tavalla kuin ihmisten välinen vuorovaikutus. Kyse on biologiasta.
Kyse ei ole siitä, että teknologiaa käytettäisiin huonosti, tai ettei meitä olisi koulutettu tarpeeksi, tai että tarvitsisimme parempia ohjelmia.
Olemme biologisesti kehittyneet oppimaan toisilta ihmisiltä – emme näytöiltä. Näytöt ohittavat tämän luonnollisen prosessin.
En mene tässä syvemmälle mekanismeihin, mutta ne ovat olemassa ja niistä voidaan keskustella tarkemmin.”
Linkki tallenteeseen: https://www.c-span.org/program/senate-committee/lawmakers-hold-hearing-on-the-impact-of-screen-time-on-kids/671683 (19:20-24:10).
Mitä ympäristössä on muuttunut?
1900-luvulla väestötason kognitiivinen suorituskyky nousi tasaisesti. Taustalla olivat ravitsemuksen paraneminen, koulutuksen lisääntyminen ja yleisen terveydentilan kohentuminen. Aivot saivat enemmän ravinteita ja enemmän harjoitusta abstraktiin ajatteluun.
Nyt elämme hyvin toisenlaisessa ympäristössä. Ruutuaika on monelle lapselle ja nuorelle lähes jatkuvaa, uni on vähentynyt, arjen liike on vähentynyt ja ruokavalio on monella aiempaa prosessoidumpi. Samalla huomio on muuttunut kaupalliseksi resurssiksi, josta kilpaillaan jokaisella hereilläolon hetkellä.
Aivot kehittyvät sen mukaan, mitä niillä toistuvasti tehdään. Jos arki koostuu jatkuvista keskeytyksistä, nopeasta ärsykevaihdosta ja välittömästä palkkiosta, kehitämme erilaisia kognitiivisia valmiuksia kuin silloin, kun harjoittelemme syvää lukemista, pitkäjänteistä keskittymistä ja viivästetyn palkkion sietämistä. Ympäristön muuttuessa myös hermosto muuttuu.
Olemme siirtäneet opetuksen osittain teknologialle,
ilman että olemme varsinaisesti varmistaneet sen vaikutuksia hermoston kehitykseen.
Kuka kantaa vastuun, jos kokonaiset sukupolvet menettävät osan kyvystään keskittyä syvästi?
Jani Tuominen 1.3.2026