Tasan 14 vuotta sitten, elokuun 23. päivänä 2011, Libyan pääkaupungissa Tripolissa käytiin ratkaisevia taisteluita, jotka merkitsivät Muammar Gaddafin 42 vuotta kestäneen hallinnon loppua. Tapahtumat eivät kuitenkaan syntyneet tyhjästä; ne olivat seurausta vuosien jännitteistä, kansainvälisestä politiikasta ja sisäisistä ristiriidoista. Tässä artikkelissa tarkastelen Gaddafin YK-puhetta vuonna 2009, sen vaikutuksia Libyan sisällissotaan ja kansainvälisen yhteisön roolia kapinallisten tukemisessa.
Gaddafin YK-puhe 2009: Paljastus vai uhka?
Muammar Gaddafi piti syyskuussa 2009 pitkän ja kiistanalaisen puheen YK:n yleiskokouksessa. Noin 90 minuuttia kestäneessä puheessaan hän kritisoi voimakkaasti Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden toimintaa, erityisesti heidän rooliaan Lähi-idän konflikteissa ja kansainvälisessä politiikassa. Hän syytti länsimaita maailman epätasa-arvon ylläpitämisestä, kolonialismista ja imperialistisista toimista, kuten Irakin sodasta. Gaddafi kutsui YK:n turvallisuusneuvostoa ”terroristiseksi neuvostoksi” ja repi symbolisesti YK:n peruskirjaa, kyseenalaistaen järjestön oikeudenmukaisuuden.
”He luovat viruksen ja sitten luovat parannuskeinon.” – Muammar Gaddafi (2009)
Vuonna 2009 Libyan pitkäaikainen johtaja nousi maailmanlaajuiseen mediahuomioon tällä puheella, erityisesti väitteellään, että kansainväliset tahot voivat luoda viruksia ja myydä niiden hoidot voiton maksimoimiseksi. Usein lainattu lause ”They create the virus and then create the cure” tiivisti hänen kriittisen näkemyksensä globaalia lääke- ja talousjärjestelmää kohtaan. Tämä väite herätti sekä huomiota että hämmennystä. Puheen poliittinen merkitys oli monitulkintainen. Perinteinen tulkinta näkee sen kritiikkinä länsimaita ja suuryrityksiä, erityisesti lääketeollisuutta kohtaan. Radikaalimpi näkökulma on tulkita puhe suorana hyökkäyksenä globaalia eliittiä vastaan, sekä heidän julmia ja itsekkäitä agendoja vastaan.Tässä valossa Gaddafi ei vain arvostellut lääketeollisuutta, vaan kyseenalaisti koko vallan keskittymisen globaalissa järjestelmässä, mikä teki hänen retoriikastaan entistä provokatiivisempaa. Lisäksi hän kertoi puheessaan muista globaalin eliitin toteuttamista julmuuksista, kuten John F. Kennedyn murhan taustoista.
Puhe oli kaksiteräinen miekka: toisaalta se vahvisti Gaddafin imagoa kolmannen maailman puolestapuhujana erityisesti joidenkin kehitysmaiden keskuudessa, mutta toisaalta sen provokatiivinen luonne, erityisesti virusväitteet ja turvallisuusneuvoston kritiikki olivat kuin suora hyökkäys globaalia eliittiä vastaan. Puhe heikensi Libyan suhteita kansainväliseen yhteisöön, erityisesti länsimaihin, jotka olivat 2000-luvulla alkaneet normalisoida suhteitaan Gaddafin kanssa hänen luovuttuaan ydinohjelmastaan ja maksettuaan korvauksia Lockerbie-pommi-iskusta.
Gaddafin puhe herätti voimakasta vastustusta länsimaissa, mutta myös tietyissä kehitysmaissa hän sai tukea vaatimuksilleen YK:n turvallisuusneuvoston uudistamisesta. Puheen jälkeen monet länsimaat alkoivat tarkastella Gaddafin hallintoa entistä kriittisemmin mahdollisesti globaalin eliitin ohjeistamana ja hänen asemansa kansainvälisessä politiikassa heikkeni.
Gaddafin kultadinaari – uhka dollarille ja globaalille rahoitusjärjestelmälle
Muammar Gaddafi ei ollut vain Libyan johtaja, vaan myös visionääri, joka ajoi vahvempaa Afrikan yhtenäisyyttä. Yksi hänen kunnianhimoisimmista suunnitelmistaan oli kultadinaari, yhteinen afrikkalainen valuutta, joka olisi sidottu kultaan. Tavoitteena oli, että Afrikan maat – erityisesti öljyä ja resursseja vievät valtiot – voisivat käydä kauppaa tällä uudella valuutalla sen sijaan, että ne käyttäisivät Yhdysvaltain dollaria tai Ranskan CFA-frangia.
Jos tämä hanke olisi toteutunut, se olisi ravistellut globaalia talousjärjestelmää syvästi. Dollarilla käydään valtaosa maailman öljykaupasta ja dollarin rooli niin sanottuna “petrodollarina” on keskeinen Yhdysvaltain geopoliittisen ja taloudellisen vaikutusvallan lähde. Gaddafin visio merkitsi näiden järjestelmien suoraa haastamista.
Useiden lähteiden mukaan, (esim. The Guardian) länsimaissa seurattiin tarkkaan Gaddafin valuuttasuunnitelmia. Dokumentteja hänen pyrkimyksistään löytyy myös Afrikan unionin kokouksista 2000-luvun alussa, joissa hän esitti idean kultakantaan perustuvasta afrikkalaisesta valuutasta.
Tämä hanke oli todellinen “punainen vaate” kansainväliselle eliitille. Mikäli Afrikan valtiot olisivat yhtenäisesti siirtyneet pois dollarista ja frangista, lännen taloudellinen vaikutusvalta olisi kärsinyt merkittävästi. Tässäkään valossa Gaddafin hallinnon kaataminen ei ollut vain humanitaarinen interventio tai seuraus sisäisestä kansannoususta, vaan myös strateginen toimenpide turvata globaalin rahoitusjärjestelmän status quo.
Libyan kansannousu – Sisäinen kapina vai ulkoa ohjattu operaatio
Libyan kansannousu alkoi helmikuussa 2011, osana laajempaa arabikevään aaltoa. Mielenosoitukset alkoivat Benghasissa ja levisivät nopeasti muihin kaupunkeihin. Aluksi mielenosoitukset olivat rauhanomaisia, mutta ne muuttuivat väkivaltaisiksi, kun Gaddafin turvallisuusjoukot avasivat tulen mielenosoittajia kohti.
Gaddafin YK-puhe oli aiheuttanut sen, että kansainväliselle yhteisölle oli sen jälkeen luotu käsitys hänen hallinnostaan uhkana, erityisesti hänen virusväitteensä ja turvallisuusneuvostoa vastaan suunnattu retoriikkansa vuoksi, eli globaalin eliitin vastaiset puheensa. Mikä taas vaikutti siihen, että hänen väkivaltainen reaktionsa kansannousuun tuomittiin nopeasti.
Kapinan edetessä Gaddafi käytti yhä kovempia keinoja kapinan tukahduttamiseksi. Tämä herätti kansainvälisen yhteisön ja antoi ”oikeutuksen” Gaddafin ajojahdille. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi 17. maaliskuuta 2011 päätöslauselman 1973, joka salli siviilien suojelun ja lentokieltoalueen perustamisen Libyan ilmatilaan. Päätöslauselman taustalla vaikutti varmasti Gaddafin YK-puhe.
Puolustusliitto NATO ajojahdin työkaluna
NATO:n johtama monikansallinen koalitio aloitti sotilaalliset toimet Libyassa 19. maaliskuuta 2011. ”Interventio” perustui YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan ja sen virallisena tarkoituksena oli suojella siviilejä Gaddafin hallinnon hyökkäyksiltä. NATO:n ilmaiskut kohdistuivat Gaddafin joukkojen aseisiin, varastoihin ja muihin strategisiin kohteisiin, mutta ne myös tukivat epäsuorasti kapinallisten etenemistä.
Samalla kansainvälinen yhteisö alkoi tukea kapinallisia monin tavoin. Useat maat, kuten Qatar, Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat, tarjosivat kapinallisille rahallista, sotilaallista ja humanitaarista apua. Tämä saa herkästi miettimään, että mikä taho siellä rahan takana lopulta olikaan ja oliko kenties sekä NATO:n, että kapinallisten takana sama taho – globaali eliitti. Qatar tunnusti ensimmäisten joukossa kapinallisten kansallisen siirtymäneuvoston (NTC) Libyan laillisena edustajana ja toimitti aseita, koulutusta ja rahallista tukea. Ranska ja Iso-Britannia toimittivat kapinallisille aseita, tarvikkeita ja tiedustelutukea, kun taas Yhdysvallat valtiona keskittyi humanitaariseen apuun, kuten lääkkeisiin ja ruokaan, sekä tarjoamaan logistista tukea.
Gaddafin YK-puheella oli suora rooli intervention oikeuttamisessa. Hänen vuonna 2009 esittämänsä aggressiivinen retoriikka globaalia eliittiä kohtaan, erityisesti virusväitteet ja symboliset eleet, kuten YK:n peruskirjan repiminen, olivat jääneet varmasti globalistien mieliin ja vahvistaneet käsitystä hänen hallintonsa vaarallisuudesta heidän agendoilleen. Tämä teki kansainvälisestä tuesta kapinallisille ja sotilaallisesta interventiosta poliittisesti helpommin hyväksyttävää.
Libya hävisi, sotateollisuus voitti ja globaali eliitti sai kostonsa.
Elokuussa 2011 kapinalliset aloittivat hyökkäyksen Tripolia kohti. Taistelut olivat kiivaita, mutta kapinalliset onnistuivat valloittamaan kaupungin ja kaatamaan Gaddafin hallinnon. Gaddafi itse kuoli lokakuussa 2011 Sirten kaupungissa, kun hänet vangittiin ja tapettiin kapinallisten toimesta. Gaddafin kaatuminen merkitsi Libyan hallinnon muutosta, mutta se ei tuonut maahan vakautta. Sen sijaan maa ajautui sisällissotaan eri aseistautuneiden ryhmittymien välillä. Naton ja länsimaiden intervention jälkeinen vallan tyhjiö ja puutteellinen jälleenrakennussuunnittelu pahensivat entisestään Libyan epävakautta. Libya hävisi, sotateollisuus voitti ja globaali eliitti sai kostonsa.
Päätoimittaja Samuel Gryning
Lähteet: The Guardian, Al Jazeera, Reuters, Foreign Affairs, The Fund for Peace