Äärivasemmisto ja äärioikeisto näyttävät vastakkaisilta voimilta, mutta molemmat jakavat yhden tavoitteen. Nykyisen järjestelmän murtamisen. Historia osoittaa kuitenkin, että jos se todella tapahtuisi, ei valtaa todellakaan ottaisi kumpikaan ääripää – vaan ne, joilla on jo nyt resurssit hallita kaaosta. Raha ei tunne ideologiaa, mutta se tietää, miten selvitä vallankumouksesta hengissä.
Historian vallankumousten jälkeiset tyhjiöt
Ääripäiden visioissa kärjistetysti yhteiskunta alkaa puhtaalta pöydältä. Vasemmisto haaveilee taloudellisesta tasa-arvosta, oikeisto kansallisesta uudelleensyntymästä. Mutta jokainen vallankumous todistaa saman lainalaisuuden. Kun järjestelmä romahtaa, valta ei katoa – se vain vahvistuu ja vaihtaa näennäistä omistajaa.
Venäjän vallankumous vuonna 1917 ei nostanut kansaa johtoon, vaan uuden puolue- ja byrokratiaeliitin. Fasistinen vallankumous 1930-luvulla ei tuhonnut kapitalismia, vaan sulautti suurteollisuuden osaksi valtiokoneistoa. Kummassakin tapauksessa ideologia toimi polttoaineena, mutta vallan logiikka pysyi samana – se keskittyi niille, joilla oli resurssit ottaa se haltuun.
Nykymaailmassa tuo resurssi ei ole enää vain maa tai aseistus – vaan raha, teknologia ja informaatioverkot. Jos järjestelmä todella romahtaisi, uutta yhteiskuntaa eivät rakentaisi ideologiset liikkeet, vaan ne tahot, jotka omistavat monikansalliset yhtiöt, rahoituslaitokset ja teknologiset infrastruktuurit.
Molemmat ääripäät tavoittelevat samaa
Äärivasemmisto haluaa purkaa yksityisen omistuksen, äärioikeisto globalismin. Molemmat vastustavat “järjestelmää” – mutta eri syistä. Silti lopputulos on sama: vallan rakenteiden tuhoaminen ilman suunnitelmaa siitä, mikä korvaisi ne.
Tämä yhteinen viholliskuva tekee ääripäistä näennäisesti vastustajia, mutta todellisuudessa ne toimivat saman järjestelmän hajottajina. Jos poliittinen tai taloudellinen valta todella murenisi, kansanliikkeet eivät kykenisi hallitsemaan tyhjiötä. Kaaos on aina kalleinta valuuttaa niille, joilla on varaa ostaa sen jälkeinen järjestys.
Yksi keskeinen ero – Rahoitus
Yksi merkittävä ero äärivasemmiston ja äärioikeiston välillä on niiden rahoitus ja suhde eliittiin.
Äärivasemmisto: “sallittu radikalismi”
Monet suuryritykset ja yksityiset säätiöt tukevat progressiivisia ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeitä, jotka usein tulkitaan äärivasemmiston osaksi. Yhdysvalloissa esimerkiksi Amazon, Google ja Nike rahoittivat näkyvästi Black Lives Matter -liikettä, joka toimi osana yritysten imagopolitiikkaa.
Myös yksityiset säätiöt, kuten Open Society Foundations (George Soros) ja Ford Foundation, tukevat kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuksien hankkeita (openDemocracy).
Tämä tarkoittaa “vasemmiston rahoittamista eliitin toimesta”, mutta todellisuudessa rahoitus kohdistuu liikkeisiin, jotka eivät uhkaa taloudellista rakennetta. Toisin sanoen:
Ideologinen vasemmisto saa tukea niin kauan kuin se ei ole kapitalismia vastaan.
Äärioikeisto: “järjestelmän vastainen riski”
Äärioikeiston rahoitus on aivan toisenlaista. Se voi saada tukea yksityisiltä lahjoittajilta, pieniltä verkostoilta ja ulkomaisilta vaikuttajilta, mutta ei suuryrityksiltä. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Mercer-suku rahoitti alt-right-liikkeitä ja Steve Bannonia, mutta nämä ovat poikkeuksia, eivät sääntöjä. Euroopassa taas on esitetty, että Venäjä olisi rahoittanut tai tukenut epäsuorasti useita äärioikeistolaisia puolueita, kuten Ranskan Rassemblement Nationalia ja Italian Legaa, sekä vaihtoehtomedioita, mutta näyttö tällaisesta on olematon tai vähäinen.
Suuryrityksille äärioikeisto on ongelmallinen, koska se on liian arvaamaton ja nationalistinen. Sen politiikka uhkaa globalisaatiota, avointa kauppaa ja vapaita työmarkkinoita – eli juuri niitä tekijöitä, joista eliitin valta kumpuaa. Siksi äärioikeisto jää taloudellisesti eristyksiin ja sen liikkeet ovat usein yksilöiden ja some-aktivismin varassa.
Raha ei tunne ideologiaa
Jos äärivasemmiston liike voidaan integroida markkinatalouteen, se saa rahoitusta. Jos äärioikeiston liike uhkaa markkinoita, se jää ilman.
Eliitti ei siis rahoita “vasemmistoa” tai “oikeistoa” ideologisista syistä. Se tukee stabiiliutta ja hallittavuutta – niitä voimia, jotka ylläpitävät nykyjärjestystä.
Vallankumouksen ironia
Jos nykyinen järjestelmä siis joskus romahtaisi, sen tilalle ei nousisi anarkistinen yhteisö eikä nationalistinen utopia. Sen rakentaisivat teknokraatit, pääomaverkostot ja datavaltaa hallitsevat rakenteet. Ne eivät edusta vasemmistoa eivätkä oikeistoa – vaan oman etunsa logiikkaa, joka on globaali, ei ideologinen.
Vallankumous ilman infrastruktuuria on kuin sähköverkko ilman generaattoria. Se sammuu ensimmäisen kriisin myötä.
Sekä äärivasemmisto että äärioikeisto kuvittelevat olevansa “vastarintaa vallalle”. Todellisuudessa ne pelaavat samaan koriin, mutta eri palloilla. Kun järjestelmä kaatuu, se joka jää pystyyn, ei ole radikaali vaan taloudellisesti vahva ja vakaa. Ja vakaus on tosiaan aina siellä, missä on pääoma.
Samuel Gryning 7.10.2025
Lähteet: Euroopan parlamentti, The Atlantic, Open Society Foundations, Foreign Policy, AP News