EU:n juurilla – Visiosta vallan kontrolliin

Euroopan unionin (EU) tarinaa kerrotaan yleensä toisen maailmansodan jälkeisen rauhanprojektina, jonka takana olivat Robert Schuman ja Jean Monnet. Tämä on vain puolet totuudesta. Todelliset alkulähteet löytyvät jo 1920-luvulta, jolloin ajatus Euroopan yhtenäistämisestä kylvettiin ja tuo ajatus tarjoaa maaperän myös sille käsitykselle, että nykyinen EU onkin lopulta tähdännyt kansallisen identiteetin häivyttämiseen.

Paneurooppa-aate: Euroopan aristokraattinen tulevaisuus

Euroopan yhdentymisen henkisen perustan loi itävaltalais-japanilainen kreivi, filosofi ja pasifisti Richard von Coudenhove-Kalergi (1894–1972). Sodan repimässä Euroopassa hän esitti radikaalin ajatuksen: kansallisvaltioiden on pakko yhdistyä, jotta vältettäisiin uusi tuho.

Kalergin visio, jonka hän julkaisi manifestissaan Pan-Europa vuonna 1923, oli puhtaasti idealistinen – ja samalla aristokraattinen. Hän loi perustan sille ajatukselle, että Euroopan pelastaisi vain sen älymystön ja poliittisen eliitin luoma liitto, joka sementoisi rauhan ja varmistaisi maanosan säilymisen suurvaltana. (Wikipedia)

Kalergin myöhemmässä teoksessa, Praktischer Idealismus (1925), esittämä ajatus nousevasta sekarotuisesta ihmistyypistä yhtenäistyneessä Euroopassa antaa kuitenkin tälle visiolle toisen, tummemman tulkinnan. (Frontiersin)

Jo 1930-luvulla äärioikeiston lehdissä levitettiin väitettä, jonka mukaan Kalergin suunnitelma oli itse asiassa vain apuväline maailmanvaltiuspyrkimyksille ja että hän esitti uuden Euroopan ”aatelisroduksi” vain juutalaiset. (Helda) Tästä näkökulmasta katsottuna Kalergin ”idealistinen” suunnitelma oli itse asiassa pitkäkestoinen ohjelma kohti väestörakenteen muutosta, joka loisi Eurooppaan uudenlaisen, helpommin hallittavan ja ilman syviä kansallisia juuria olevan ihmistyypin.

Schumanin julistus: Köydenveto ylikansalliseen valtaan

Vaikka Kalergi loi aatteellisen pohjan, EU:n varsinaisen koneiston synnytti toisen maailmansodan jälkeinen pelko ja tarve estää “ikuinen sota”. Ranskan ulkoministeri Robert Schuman esitti 9. toukokuuta 1950 – nykyisin Eurooppa-päivänä – ehdotuksen, jonka oli laatinut diplomaatti Jean Monnet.

Schumanin julistus oli pragmaattinen mestarinäyte: se ehdotti Ranskan ja Saksan liittotasavallan hiili- ja teräsvarojen asettamista yhteisen, ylikansallisen viranomaisen valvontaan. Tämä johti Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustamiseen Pariisin sopimuksella 1951. (EU)

Tämä historiallinen askel nähdään usein vain taloudellisena liikkeenä, mutta sen ydin oli kansallisen itsemääräämisoikeuden siirto. Kriittisemmän tulkinnan mukaan tämä oli ensimmäinen askel siinä prosessissa, jossa valta otetaan pois kansallisvaltioilta ja siirretään ylikansallisiin byrokraattisiin rakenteisiin, jotka eivät ole suoraan vastuussa Euroopan kansalaisille. Samalla kun EHTY virallisesti takasi rauhan, se myös loi mallin keskitetylle kontrollille, joka sittemmin on vain syventynyt.

Kohti EU:ta: Visiosta Valvontaan

EHTY:tä seurasi instituutioiden jatkuva syveneminen ja laajentuminen, mikä huipentui Maastrichtin sopimukseen vuonna 1993 ja Euroopan unionin (EU) syntyyn. Sopimus toi yhteistyön taloudesta poliittisille ja oikeudellisille alueille. Tässä vaiheessa Kalergin alkuperäinen aate, joka koski rajojen ylittämistä ja kansallisen identiteetin liudentamista, oli toteutunut käytännön politiikkana.

Euroopan unionin alkulähteet ovat näin ollen kahden aallon tulos –  Kalergin aristokraattis-idealistinen visio tulevaisuuden Euroopasta, jossa kansallisuudella ei ole sijaa, ja Schumanin/Monnet’n pragmaattinen malli luoda yhteinen hallintomekanismi, joka mahdollisti vallan vähittäisen siirtämisen pois kansallisilta parlamenteilta. Historian peiliin katsoessa voi nähdä, kuinka rauhan ja taloudellisen hyödyn lupauksella luotiin pohja järjestelmälle, joka on tehokkaasti heikentänyt kansallista suvereniteettia ja kulttuurista yhtenäisyyttä – aivan kuten Kalergin varhaisimmat visiot näyttivät ennakoivan.

Samuel Gryning 5.10.2025