Yhteiskunnallinen kahtiajako on puhuttanut vuosisatoja filosofeja ja sitä on sittemmin koitettu selittää psykologisten ja sosiologisten ilmiöiden kautta. Erilaisia teorioita on esitetty ja niitä yhdistävä asia on lähinnä se, että ne kaikki kykenevät selittämään osan asiasta, mutta ei likikään kaikkea. Miksi? Ehkäpä siksi, että ihmiset ovat niin erilaisia. Yksilötasolla voidaan selvittää miksijokin tietty tyyppi on osana jotain ryhmää ja vihaa niitä muita, siinä kun isompaa joukkoa tarkastellessa voidaan lähinnä veikata niitä syitä. Ehkäpä se ”miksi?” ei ole kuitenkaan niin tärkeää tietää ryhmistä yleisellä tasolla puhuttaessa ja tiettyä ryhmää tutkimalla päästään vain tietylle tarkkuudelle? Useampikin taho on vuosien saatossa aiheesta raapustellut ja esittänyt enemmänkin havaintojaan, yhdistäen niitä sitten johonkin omaan teoriaansa. Muutaman mainitakseni:
- Gustave Le Bon (Psychologie des Foules, engl. The Crowd: A Study of the Popular Mind) ja hänen teoriansa joukkomielestä
- Sigmund Freud (Group psychology and the analysis of the ego) joka laajensi Le Bonin
näkemystä - Wilfred Trotter (Instincts of the Herd in Peace and War) joka kertoi miten ilmiö aseistetaan
- Elias Canetti (Crowds and Power) joka jatkoi edeltäjiensä työtä
- Joost Merloo (The Rape of the Mind – The Psychology of Thought Control, Menticide and
Brainwashing) puhui taas mielenmurhasta
Lähes jokaisessa ryhmässä vahvana pohjana on ihmisten jakaminen kahteen ryhmään: me ja muut. Voidaan puhua myös kollektivismista ja konformismista, jotka liittyvät ryhmän sisäiseen toimintaan. Vahva kuuluminen johonkin on ihmisten perustarpeita ja moderni ihminen kun ei tunne kuuluvansa enää oikeen mihinkään, hän valitsee mieleisensä ryhmän jonkin itselle tärkeän asian ympäriltä, esimerkiksi poliittisen puolueen, jonkin ”tärkeän asian ajamisen”, rodun, uskonnon jonkin vastaavan asian vuoksi. Osa taas valitsee ryhmänsä puhtaasti sen perusteella, mikä ryhmä juuri sillä hetkellä vastustaa oikein sitä näkemäänsä pahaa. Yhtä kaikki, ”me” olemme oikeassa ja eri mieltä olevat väärässä, pahoja syntisiä, tietämättömiä, tyhmiä tai vaan hulluja – koska emmehän me itse voida olla väärässä, emmehän?
Lawrence Kohlberg ehdotti joskus sieltä 1960-luvun hujakoilta ”moraalisen kehityksen taso”-malliaan. Sen mukaan ihmiset sijoittuvat moraalisessa kehityksessään kuudelle eri tasolle ja kun katsotaan vahvasti laumakäyttäytyvää joukkoa tai yksilöä, Kohlbergin mittarilla ei päästä kovinkaan korkeasti kehittyneeseen tasoon.
Alimmilla tasoilla ihminen ohjautuu lähinnä pelon mukaan, pyrkien välttämään rangaistusta ja saamaan mahdollisimman paljon palkkioita. Sosiaalisen leimautumisen pelko ja hyvesignalointi ovat malliesimerkkejä tästä käytöksestä.
Keskitasoilla ihminen taas hakee yhteenkuuluvuutta olemalla mahdollisimman ”hyvä ihminen”, muiden määritelmien mukaan. Hän noudattaa ryhmän sääntöjä prikulleen ja on valmis puolustamaan omaa ryhmäänsä ulkoisilta kuin sisäisiltä uhilta, joita nähdään kaikkialla. Näillä tasoilla mukaan kuuluu usein yhteisiä tarinoita ”meidän” sankareista ja hyvistä teoista, siinä kun ne ”muut” tekevät kaiken väärin.
Korkeammilla tasoilla moraalinen kehitys taas menee universaalille tai ainakin koko kansan tasolle. Yhteiskuntasopimus, perustuslaki ja vastaavat käsitteet nähdään tarpeellisina ja tärkeänä asian – yhteiset pelisäännöt kaikille. Enää ei ole me ja muut, vaan me kaikki.
Niin kauan kun kansa vaatii heille itselleen sopivia sääntöjä yhteisten sijaan, sääntöpohjainen järjestelmä muodostaa vahvan hyvien ja pahojen ihmisten kahtiajaon itsestään. Sääntöjä tulee noudattaa rangaistuksen pelosta, ei siksi että se olisi moraalisesti oikein. Olemme siis monelta osin taaperoiden tasolla moraalisessa kehityksessä?
Toisaalta…
Kahtiajakoa voidaan pitää myös kehityksen kannalta tärkeänä asiana. Kun kaikki ovat samaa mieltä, kukaan ei ajattele enää. Ideaalisessa maailmassa paras idea voittaisi ja yhteiskunta kehittyisi aina siihen suuntaan, mikä olisi sille itselle sen hetkisten tietojen mukaan hyödyllisin tapa olla ja elää. Kahtiajakoa voidaan siis pitää demokraattisten järjestelmien kulmakivenä, koska muutoin meillä olisi yksipuoluejärjestelmä joka päättää kaikesta ja leimaa sen kanssa eri mieltä olevat pahoiksi ihmisiksi.
Yhtä kaikki, jakautuminen eri leireihin näyttää olevan ihmiskunnassa väistämätön lopputulema kun eräs kriittinen muuttuja otetaan mukaan yhtälöön: viestintä. Ei kommunikaatio vaan nimenomaan viestintä, missä ihmisten välillä ei synny suoraa kanssakäymistä sen ”vastapuolen” kanssa. Sitä kauemmaksi kasvaa se ihmisten maailmankuva toisistaan heidän omaksuessaan tietoa ulkopuolelta ilman suoraa kontaktia siihen toiseen ihmiseen. Ja nyt elämme joukkoviestinnän ja sosiaalisen median aikakautta, jossa ihmiset eivät juurikaan enää kohtaa toisiaan muodostaessaan sitä omaa oikeaa maailmankuvaansa.
Mikä voisikaan mennä pieleen?
Jukka Ojala 14.9.2025
Tutustu myös kirjoittajan blogeihin Hajatuskuplia ja Funtsittavaa