Kun ennen politiikka muotoutui vaaleissa, julkisissa keskusteluissa ja parlamenttien avoimissa istunnoissa, ajan saatossa nousi järjestelmä, joka toimii toisin: suljettujen ovien takana, kulissien takana ja ilman demokraattista mandaattia.
Tätä järjestelmää kutsutaan PMI-malliksi – Public–Private Partnership, julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudeksi. Sen perusajatus kuulostaa viattomalta: valtiot ja yritykset tekevät yhteistyötä. Mutta käytännössä tämä malli siirtää päätöksentekoa pois, yhä kauemmas kansalaisten ulottuvilta ja kohti globaaleja intressipiirejä.
PMI on tehokas tapa toteuttaa suuria strategisia hankkeita, mutta samalla se antaa yksityisille toimijoille väylän vaikuttaa suoraan politiikan sisältöön. Kun teknologiajätit, investointirahastot, konsulttitalot ja ylikansalliset järjestöt istuvat samoissa pöydissä ministeriöiden kanssa, syntyy tilanne, jossa julkinen valta ja yksityinen pääoma sulautuvat yhteen – ilman että kukaan voi sanoa, kumpi ohjaa kumpaa.
Globalistit – eli verkostot kuten Davosin talousfoorumi eli World Economic Forum (WEF), Bilderberg-kokous, transnationaaliset think tankit eli kansalliset rajat ylittävät ajatushautomot, sekä ylikansalliset järjestöt täydentävät tätä kokonaisuutta. Niissä maailmaa ei ainoastaan tulkita, vaan sitä myös muotoillaan. Niissä sovitaan suunnista, jotka myöhemmin ilmestyvät kansallisiin ohjelmiin “suosituksina”, “strategioina” tai “välttämättöminä uudistuksina”.
Kansalaiset kuulevat lopputuloksista vasta, kun ne ovat jo valmiita.
Käsitteet kuten “vihreä siirtymä”, “kestävä kehitys”, “turvallisuusstrategia” tai “digitaalinen transformaatio” ovat usein rakennettuja kokonaisuuksia, joiden perusta on luotu kabineteissa – ei eduskuntakeskusteluissa.
PMI ei ole salaliitto, vaan hallintomalli, joka mahdollistaa valtavan vallansiirron.
Kun yritykset saavat jalansijan politiikan ytimessä, ne eivät enää vain tarjoa palveluja – ne ohjaavat suuntaa. Ja kun globalistiset foorumit tukevat ja koordinoivat tätä, kansallinen päätöksenteko voi menettää itsenäisyytensä ilman, että kukaan huomaa hetkeä, jolloin muutos tapahtui.
Mitä sinä ajattelet – Kun politiikkaa muotoillaan saleissa, joihin sinulla ei ole pääsyä, kuka silloin todella päättää siitä, millaisessa maailmassa elät? – Kommentoi alle!
Datakeskusten tulo Suomeen on yksi tällainen asia. Poliitikoille se voi taata lisää valtaa, mutta Suomessa, jossa sähkövoima riippuu enemmän tuulesta kuin vakinaisista energialähteistä, kansalaisille tarpeellinen sähkökäyttö tulee vaikeaksi. Tyyninä talvihetkinä sähkön käyttö kansalaisilta voidaan estää, kun datakeskukset vaativat jatkuvaa sähköä, tuotti tuuli sitä halvalla tai ei.
Päättäjät ovat kuin tuuliviirejä, se pitäisi saada muutettua sähköksi niin olisi edes jotain hyötyä poliitikoista. Timo Soininkin takki käänty sen verran vikkelään, että siitäkin olisi voinut saada sähköä.
Yleensä aina näissä artikkelin kertomissa tilanteissa valta päätyy rahalle. Se päättää, kellä on eniten rahaa.